Heipä hei kaikki oman elämänne richpianat ja danalynnbaileyt! Olen ollut pitkään kirjoittamatta, ja häpeän sitä syvästi, mutta nyt terästäydyn fanien pyynnöstä. Tänään hyppään fitnessmaailman ulkopuolelle, mutta päässäni on jo monta hyvää ideaa tulevien juttujeni aiheiksi. Tämä blogi ei siis ole kuollut, vaikka kirjoittaja onkin viettänyt hiljaiseloa. Mainostettakoon vielä erikseen, että tähän blogiin liittyvää materiaalia löytyy nyt myös Instagramista nimellä eatfatstayfitfinland. Seuratkaa!

Esimerkkikuvassa blogin kannanotto Pariisin terrori-iskuihin.

Screenshot%202016-01-31%2023.07.21.jpg

Jääkiekko - suomalaisten lemmikki

Muistan vielä ajat, jolloin en ymmärtänyt asioista juuri mitään. Katselin sohvalla sipsejä ja karkkeja syöden, kuinka Suomi pieksi Slovenian 12-0 kotikisoissa vuonna 2003. Muistan myös hyvin sen apaattisen surullisuuden, mikä vallitsi lukiossamme, kun myöhemmin samoissa kisoissa Suomi menetti 5-1 johtonsa Ruotsia vastaan tunnetuin seurauksin. Olin siis tuolloin kuten moni muukin - minä seurasin jääkiekon MM-kisoja. Kisoja, joita irvileuat ihan aiheesta kutsuvat Skoda-cupiksi. Jokakeväistä kiekkojuhlaa, jota seuraa moni sellainenkin, joka ei muuten urheilua katso. Minä en ole seurannut kyseisiä kisoja yli kymmeneen vuoteen, sillä onhan ihmisellä aina lupa viisastua varttuessaan. Pidän Suomessa joka kevät toistuvaa jääkiekon MM-hypetystä huvittavana juttuna, sillä kisoissa ei ole paikalla maailman parhaita pelaajia, eivätkä kisat kiinnnosta edes lajin emämaassa, Kanadassa. Silti moni suomalainen on aivan innoissaan, ja mikäs minä olen siihen mitään sanomaan. Ihmettelen vain kovasti kyseistä huumaa. Myös pikkuleijonien maailmanmestaruudet ovat saaneet vallalle aivan kohtuuttoman kovan hypetyksen, olkoonkin, että nuorten MM-kisat ovat käsittääkseni suhteessa kovatasoisemmat kuin aikuisten Skoda-cup. Pikkuleijonia on hehkutettu niin paljon, että kyseisillä pelaajilla on takuuvarmasti vientiä sekä sievien lukiolaistyttöjen että nuorten miesten perässä olevien puumien keskuudessa. Kyllä poikien kelpaa! Toki lupaavilla suomalaiskiekkoilijoilla on myös taloudellisesti paremman näkymät kuin esimerkiksi monella muulla lajiinsa tosissaan panostavalla nuorella urheilijalla.

Ymmärrän toki, että suomalaisissa kotikatsomoissa jääkiekko on keihäänheiton ohella se seuratuin laji siksi, että siinä Suomen maajoukkue on saavuttanut kohtalaisen hyvin menestystä viime vuosina. Formula 1:ssä ja rallissa suomalaiskuskit ajavat pellolle, mäkihyppääjät pärjäävät tällä hetkellä ainoastaan Afrikan maita vastaan, hiihdossa norjalaiset vievät joka kerta sijat 1 - 55, eikä jalkapallon A-maajoukkue ole pystynyt sankaritekoihin. Lento- ja koripallossa on sentään ollut hieman enemmän ilonaiheita, mutta en usko niiden keräävän kuitenkaan samanlaista katsojamäärää kuin Skoda-cupin alkusarjan ottelu Suomen ja Itävallan välillä. On toki niitäkin, joiden mielestä "jääkendon" katsominen on pyhäinhäväistystä (terveisiä FutisForumille), mutta olen ympäristöäni havainnoidessani huomannut monen vähemmän urheilua seuraavan katsovan mieluummin jääkiekkoa kuin jalkapalloa. Jostain syystä etenkin naisväki tuntuu lämpiävän paremmin jääkiekolle.

Jääkiekko on Suomessa myös median suosiossa. Rami Hietaniemen (joka on mielestäni yksi tämän hetken kovimpia suomalaisurheilijoita) painittua viime syksynä olympiapaikan, sai uutinen aiheesta Helsingin Sanomissa palstatilaa muutaman rivin verran. Saman päivän Hesarissa jääkiekkoliigan alkamisspekulaatiot saivat reilusti tilaa. Vaikkei Hietaniemi paininutkaan MM-mitalia, on olympiapaikan napaamminen julmetun kova teko mieheltä, jonka ei käsioperaatiossa tapahtuneen hoitovirheen ja sitä seuranneiden ongelmien takia pitänyt enää koskaan painia. Siksi juttu olisi ansainnut mielestä enemmän palstatilaa. En väitä, etteivät NHL:ään leukojaan kasvattamaan tähtäävät kiekkolijat treenaisi kovaa, mutta jotain kamppailulajeista tietävänä väitän Hietaniemen treenimäärän olevan huomattavasti suurempi, vaikka lajien "kovuuden" vertaaminen onkin yleisesti ottaen melko hölmöä. 

Kokonaan oma lukunsa ovat jääkiekkoon erikoistuneet urheilutoimittajat. Minusta jääkiekko on aika yksinkertainen peli, jossa tarkoituksena on tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. Sen perusteella, mitä olen urheilulehtiä lukenut, käsittelevät suomalaiset jääkiekkotoimittajat lajia  todella moninmutkaisena pelinä, jossa valmentajan rooli on keskeinen. Mutta se ei riitä, että jääkiekosta puhutaan kuin monimutkaisena tieteenä. Jääkiekkotoimittajat ovat välillä kantaneet suurta huolta siitä, tuleeko Suomesta enää koskaan Teemu Selänteen kaltaisia maalitykkejä, ihan kuin se olisi koko Suomen kansan tulevaisuuden kannalta todellinen ydinkysymys. Huvittavin jääkiekosta kirjoittanut heppu on ehdottomasti Urheilulehteen takavuosina kirjoitellut Petteri "Pelikirja" Sihvonen, joka vei tieteellisyyden huippuunsa jääkiekko-otteluita analysoidessaan. Kaikkitietävä Sihvonen muun muassa tiesi kertoa, että Suomi olisi voittanut Torinon olympialaisissa kultaa, jos Erkka Westerlundin sijaan päävalmentajana olisi ollut tunnetusti leppoisa seuramies nimeltä Raimo Summanen. Sihvonen ärsytti jutuillaan niin Kummolaa kuin Hjallistakin.

Urheilusanomien toimittaja Vesa Rantanen sanoi jokus jääkiekon olevan fyysisesti rankin joukkuelaji. Toki jääkiekossa rymistellään, taklataan ja saadaan vakavia aivotärähdyksiä, mutta onko se silti fyysisesti rankin urheilulaji? Mitä uusiseelantilaainen rugbykorsto tuumisi tuosta lausahduksesta? Sitä en kiellä, etteikö Rantasella olisi hyviäkin kirjoituksia, mitä tulee esim. juniorijääkiekon kustannusten kritisoimisen. Yleisesti ottaen fanaattisesti jääkiekkoon suhtautuvat toimittajat vaikuttavat unohtavan sen, että laji on ykkönen vain Kanadassa ja Suomessa. Monelle suomalaiselle kiekkoniilolle voi tulla yllätyksenä, että esimerkiksi krikettiä seurataan maailmalla paljon enemmän kuin jääkiekkoa. Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoista NHL jää NBA:n, NFL:n ja MLB:n jalkoihin, poikkeuksena toki Kanada, jossa Kanada on erityisasemassa. Tietysti myös Putinille jääkiekossa menestyminen on osoitus hänen järjestelemänsä paremmuudesta ja samalla se lieventää kaipuuta vanhoihin neuvostoaikoihin.

Typerimmästä jääkiekkoon liittyvästä asiasta, eli tappeluista voisi kirjoittaa melkein oman juttunsa. En tarkoita pelin tuoksinassa tapahtuvia torikokouksia ja pieniä myllyjä, vaan ennalta sovittuja "hanskat jäähän" -hetkiä. Kun nämä keskimäärin neljä minuuttia ottelussa peliaikaa saavat nelosketjun tappelijat mätkivät teatraalisesti toisiaan, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos haluan katsoa aikuisten miesten välistä ottelemista, katson mieluummin vapaaottelua. Jos haluan katsoa liharekkojen välistä ennalta sovittua "tappelemista", katson siinä tapauksessa WWE:tä (tähän John Cenan tunnari...).

Skoda-cup järjestetään taas muutaman kuukauden päästä, ja leijonapaitoihin ja Karjala-lippiksiin verhoutnut rahvas miehittää urheiluravintolat. Jääkiekkotoimittajat yrittävät analysoida, miksi Suomen ylivoima ei toimi, eikä varmoistakaan paikoista tehdä maaleja. Tuttuun tapaan maalivahtipelin todetaan olevan Suomen vahvuus. Jos Suomi sattuu voittamaan kisat, täyttyy Twitter "#torillatavataan"-merkinnöistä. Ja joku humaltunut mies päättää toki osoittaa isänmaallisuuttaan kylpemällä Havis Amandan suihkulähteessä ja hoilaten "Suomi on uusi maailmanmestari". Kauppatorin kultajuhlassa nuuskahuuliset pelaajat aiheuttavat pahennusta ja juhlien jatkojen jälkeen iltapäivälehdistö arvuuttelee, lähtikö tuore Miss Suomi jonkun pelaajan matkaan. Itse aion olla Suomen pelien aikana treenaamassa. Yleensä silloin salilla on hyvin rauhallista. Sotshin olympialaisten aikaan suomalaisuuteni kyseenalaistettiin siksi, etten ollut ryntäämässä salilta kotiin olympiakiekon pariin.

Loppuun haluan lainata Stanley Cup -voittaja Kimmo Timosen kommettia Helsingin Sanomissa. Vähän miettimistä jääkiekon mahtavuudesta sokaistuneille kansalaisille.

"Joukkuelajeissa on aina kaverin tuki vieressä, mutta yksilölajeissa sitä turvaa ei ole. Varsinkin ne yksilölajien urheilijat, jotka pysyvät maailman huipulla pitkään, ovat silmissäni huippuja ylitse muiden."

Viisaita sanoja.