Parhaillaan televisiossa pyörii uusintakierroksella Fitnesspäiväkirjat-niminen ohjelma. Ohjelmassa seurataan neljän fitnessnaisen elämää, treenaamista ja tietenkin repsahtamisia "terveellisen elämän" polulta. Välillä naiset äityvät jopa pohtimaan filosofisesti aikamme tärkeintä kysymystä - se ei ole Kreikan talouskriisi, ISIS-järjestön torjuminen, Ukrainan konflikti tai edes ilmastokysymykset. "Mitä fitness todella on?", on tämä mysteeri, johon naiset etsivät vastausta. Kyseiselle ohjelmalle on pakko olla tilausta, vaikka toisaalta luulisi ihmisten olevan jo lopen kyllästyneitä lifestyle & reality -moskaan. Epäilijät ovat varmasti jo heristämässä sormellaan kirjoittajaa, jonka uskovat tuomitsevan ohjelmaa, jota hän ei ole edes katsonut. Uskokaa tai älkää, minä olen katsonut Fitnesspäiväkirjoja. Tosin vain pari jaksoa kunnolla, mutta se antoi ihan riittävän kuvan ohjelman sisällöstä. Muutama lyhyt pätkäkin olisi riittänyt kertomaan tarpeeksi ohjelman sisällöstä.

Keitä sitten ohjelmassa esiinytvät naiset ovat? Yksi on 40-vuotiaan pahisjääkiekkoilijan morsmaikku, kaksi elää jonkinlaisen räppärintekeleen rinnalla ja neljäs mimmi on näytellyt taiteellisesti korkeatasoisessa viihdeohjelmassa. Pari mimmeistä työskentelee personal trainereina, ja siten he ovat Kim Jong-unin kaltaisia ehdottomia auktoriteettejä mitä tulee treenaamiseen ja ruokavalioihin. Toki myös jokainen naisista kirjoittaa blogia, joten voisin halutessani leikkisästi kutsua heitä hengenheimolaisiksi. Tarkoituksenani ei ole paneutua ohjelmassa esiintyvien mimmien yksityiselämään, ulkonäköön tai ajatuksiin silikonitisseistä. Käsittelen ohjelmaa pintaa syvemmältä: miksi kyseistä ohjelmaa ylipäätään esitetään ja pyritäänkö sillä vaikuttamaan ihmisten ajatuksiin esiteltävästä elämäntyylistä?

1426676843709%20%28400x267%29.jpg

(Kuvan lähde: http://is11.snstatic.fi/img/978/1426676843709.jpg)

Viihdettä, motivointia vai propagandaa?

Kuten jo mainitsin, ei Fitnesspäiväkirjojen kaltaista ohjelmaa tehtäisi, jos sen ei uskottaisi keräävän tiettyä katsojamäärää. Tuskin kukaan on ajatellut ohjelman keräävän satoja tuhansia katsojia, mutta taloudellisen tilanteen ollessa heikonpuoleinen ei jo nyörejään kiristänyt MTV olisi satsannut ohjelmaan (Fitnesspäiväkirjat pyörii siis Maikkarin naisille suunnatulla AVA-kanavalla), ellei olisi uskonut ohjelman kiinnostavan tiettyjä katsojia. Toisaalta Fitnesspäiväkirjat ei liene kovinkaan kallis projekti, sillä ohjelmassa esiintyvät naiset kuvaavat ohjelmassa pääasiassa itse itseään. Jutan ja Bullin läskinsulatteluohjelmien sekä tietysti yleisen fitnessbuumin myötä oli odotettavissa, että katsojille raotettaisiin pian fitnesselämän salaisuuksia ja raadollisuutta. Osalle Fitnesspäiväkirjat on varmasti leppoisaa "aivot narikkaan" -taustaviihdettä, jota katselee paremman tekemisen puutteessa. Joku saattaa saada siitä motivaatiota "Kesäkuntoon 2037" -projektilleen, ja voipa jokunen yksilö seurata ohjelmaa ja sen päähenkilöitä aidosti ihaillen. Ohjelmaan ihailevasti suhtautuvat ovat todennäköisesti fitnesslavoista haaveilevia nuoria mimmejä, joiden mielestä lavalla säteileminen on kovin mahdollinen fyysinen suoritus. Punavihreiden feministinaisten mielestä ohjelma varmaan ilmentää aikamme ulkonäkökeskeisyyttä ja pinnallisuutta, ellei jopa esineellistä ja alista naisia. Jotkut miehet taas saattavat katsoa ohjelmaa omista, hyvin perimiehisistä syistään.

On syytä uskoa, ettevät nämä neljä naista ole lähteneet ohjelmaan ainoastaan fitnessevankeliumia julistaakseen, vaan omaa näkyvyyttään lisätäkseen. Televisio-ohjelmassa esiintyminen ei ole arkipäivää ihan jokaiselle IG:ssä puuro- ja persekuvia esittelevälle wannabe-fitnesspimulle. Kannattaa muuten panna merkille, että ohjelmassa naiset treenaavat hyvin usein vähintään kevyessä meikissä. Muutenkin kaikenlainen bling bling ja eräänlainen "fitnessglamour" liittyy olennaisesti ohjelmaan, vaikka tuskin kukaan ohjelman esiintyjistä sitä myöntääkään.

Kuten todettua, voi joillekin Fitnesspäiväkirjat olla motivaation lähde. Entisestä sohvaperunasta tulee hetkessä aktiiviliikkuja hänen huumaannuttua Fitnesspäiväkirja-mimmien energisyydestä sekä ruudun läpi säteilvästä kauneudesta ja sporttisuudesta. En kiellä, etteikö joillekin kyseinen ohjelma voi olla inspiraationa tehdä jotain muutakin kuin selailla H & M:n katalogia ja juoda Kopparbergiä, mutta on nähtävä pintaa syvemmälle, jotta pystymme ymmärtämään mistä Fitnesspäiväkirjoissa todella on kyse. Ohjelman pääasiallisena kohderyhmänä lienevät ainakin jonkin verran treenaavat naiset, joille salilla käyminen on kovin mahdollinen juttu. Toisaalta on aivan selvää, että Fitnesspäiväkirjat on selvästi osa suurempaa kokonaisuutta, nimittäin kotvan aikaa pinnalla ollutta fitnessbuumia. Olen aiemmin kirjoittanut julkimoiden treenaamisen hehkuttamisesta ja fitnessblogeista. Fitnesspäiväkirjat on yksinkertaisesti jatkumoa tälle. Itse asiassa Ylen nettisivuillakin on ollut jo fitnessaiheisia juttua. Lienee muuten vain ajan kysymys milloin toinen muotilaji, eli minulle niin rakas CrossFit saa oman reality-show'nsa. Vai onko seuraavaksi vuorossa sittenkin hien, kyyneleiden ja tekorusketuksen näytös, odotettu Shortsibodarit-sarja?

Kuten olen monesti sanonut, on vain hyvä, jos fitnessbuumi saa osan aikaisemmin treenaavista ihmisistä tekemään edes jotain fyysistä kuntoa parantaakseen. Suurin osa tähtää johonkin ihan muuhun kuin lavasäteilyyn, mikä on vain hyvä asia. Joltain kuitenkin mopo karkaa käsistä ja heille fitness onkin yhtäkkiä elämää suurempi juttu. Fitnesskisaajia on viime aikoina tuotu entistä enemmän tavallisten pulliaisten tietoisuuteen esim. iltapäivälehtien nettisivuilla, jotka kertovat fitnesskaunottarien hurjista treeneistä ja jääkiekkoilijoiden "fitnessrakkaista". Mielestäni on perusteltua väittää, että fitnessmeininkiä pyritään nostamaan sellaiselle jalustalle, jolle se ei kuuluisi. Fitnesspäiväkirjoissa on paljon samaa kuin viitisen vuotta sitten esitetyssä Sali-nimisessä ohjelmassa, joka intronsa mukaan esitteli Suomen kovinta kamppailulajisalia. Siinä missä Fitnesspäiväkirjat esittää mimmit todellisina itsekuri-Iitoina, korosti Sali jokaisen vapaaottelun peruskurssin käyneen olevan todellinen aikamme gladiaattori.

Joku saattaa Fitnesspäiväkirjoja katsellessaan ajatella siinä esiintyvien mimmien treenaavan harvinaisen kovaa ja tekevän hirmu kovasti työtä kuntonsa eteen. Kerrottuani eräälle tutulle naiselle kriittisiä mielipiteitäni ohjelmasta, hän nosti esille sen, että ihmiset eivät tajua sitä työn määrää, jota mimmit tekevät kroppansa eteen. Tiedän kyllä, että ohjelman naiset ovat ainakin kroppansa puolesta keskimääräistä paremmassa kunnossa ja he ovat tehneet muutakin kuin jutelleet salilla. Mutta ovatko heidän treeninsä erityisen rankkoja ja onko heidän omistautumisensa aivan yli-inhimillisellä tasolla? Vastaus kumpaankin on ei. Fitnesshurahtaneet ovat ties kuinka pitkään yrittäneet vakuuttaa meitä skeptisiä siitä, että heidän elämäntapansa vaatii spartalaista itsekuria, treenien ollessa epäinhimillistä rääkkiä. Fitnesspäiväkirjat-ohjelmassa yritetään todistaa lajin kovuus jne. Toki ohjelmassa näytetään myös fitnessmimmeille niin tyypillisiä repsahtamisia roskaruuan pariin ja karkkipäiviä, mutta lähinnä katsojalle yritetään näyttää, miten vaativan tien mimmit ovat valinneet. Huomauttaisin kuitenkin, että kyseiset mimmit treenaavat lähinnä salilla vipuvarsi- yms. laitteilla. Kuinka monesti heidän treeninsä ovat oikeasti superrankkoja? Eräs ohjelman naisista teki jalkaprässiä 300 kilolla. Kova tulos, mutta millaisella liikeradalla? Jos nainen olisi tehnyt esim. syväkyykkyä yli sadalla kilolla, voitaisiin häntä pitää vahvana naisena. Jalkaprässi ei kuitenkaan ole juuri kenenkään mielestä hyvä voiman mittari, paitsi ehkä fitnesstypyjen. Mitäköhän kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset painonnostajanaiset ajattelevat fitnessnaisten voimista?

Surkuhupaisin kohtaus ohjelmassa oli, kun toinen personal trainer -mimmeistä kannusti asiakkaitaan jollain kahvakuulatunnilla huutamalla "No niin urheilijat!" Ei siis riitä se, että fitnessmimmit pitävät lajiaan urheiluna ja itseään suunnilleen huippu-urheilijoina, vaan tavalliset ryhmäliikuntatunneilla käyvät ihmisetkin ovat jo urheilijoita. Jos siitä tulee hyvä mieli niin olkoon, mutta ehkä olisi hyvä välttää urheilija-sanan käyttöä ryhmäliikuntatunteja vetäessä. Yhdessä jaksossa näytettiin myös, kun mimmit kantoivat toisiaan reppuselässä rappusissa. Varmasti joku oman elämänsä lavasäteilijä ajatteli kotisohvallaan, että kyseessä oli harvinaisen rankka suoritus. Itsekin muutaman kerran kaveri reppuselässä rappusia kipittäneenä en oikein vakuuttunut. Jostain syystä irvistin enemmän kuin Fitnesspäiväkirjoissa nähtiin, enkä kyennyt oikein jauhamaan paskaa suorituksen aikana, vaikkei minulla ei ollutkaan Yamashitaa selässäni. Ehkä kuntoni on yksinkertaisesti reilusti huonompi kuin Fitnesspäiväkirjojen mimmeillä...

Koska fitness on nyt pinnalla, ei televisiossa näytetä reality-ohjelmaa yleisurheilijanaisten elämästä. En ole myöskään huomannut televisiotarjonnassa ohjelmia voimistelija- tai taitoluistelijatyttöjen arjesta. Sekä voimistelijat että taitoluistelijat treenaavat jo hyvin nuorena erittäin paljon, useiden valmentajien ollessa kivikasvoisia itäeurooppalaisperäisiä tätejä, joiden kritiikkiin verrattuna Bullin murahtelut valmennettaville ovat leppoisia satuhetkiä (olen esim. Kisahallilla todistanut, kun pieni voimistelijatyttö sai kuulla kunniansa). Itse olen nähnyt läheltä juniorien treenaamista ja kisaamista. Monilla on  junioreina useat treenit viikossa, joiden päälle tulevat kisat ja leirit. Jotkut harrastavat ja kilpailevat parissakin lajissa. Balettitanssijoiden treeni on todella rankkaa ja fyysistä, mutta heillä ei ole tarvetta korostaa samalla tavalla lajinsa rankkuutta kuin fitnessneidoilla. Jos pidät tämänkin luettuasi fitnessiä superrankkana juttuna, kehotan sinua menemään katsomaan minkä tahansa urheilulajin treenejä. Fitnesskisaajien treeni saattaa toki välillä olla hyvin rankkaa, mutta toivoisin fitnesslasien läpi asioita katsovien ymmärtävän, että keskimäärin fitness jää rankkuudessaan kovin kauas monista muista lajeista. Itse asiassa kymmenien kilometrien päähän, sanoisi maratoonari. Eikä kannata vetäädieetin rankkuutta esille - tiedän kokemuksesta, että suorituslajissa huomattavan painonpudotuksen jälkeen on kohtalaisen ikävää mennä kisaamaan, kun energiatasot ovat matalalla ja vastassa on toinen ihminen, joka pitäisi voittaa. Hieman eri juttu kuin lavalla säteileminen, oli dieettaaminen riisikakuilla ja parsakaalilla miten rankkaa hyvänsä.

Edellä mainitsin, että pari Fitnesspäiväkirjoissa esiintyvästä naisesta toimii nykyään niin jumalallisessa personal trainerin ammatissa. Tämä antaa heille vaivihkaa mahdollisuuden mainostaa palveluitaan (mikä ei missään tapauksessa ole väärin, onhan kyse kaupallisesta kanavasta), mutta myös korostaa fitnesselämäntavan ylivertaisuutta satunnaisia suklaarepsahduksia lukuun ottamatta. Kun he kuvaavat omia fitnessaterioitaan, tulevat he samalla huomauttaneeksi ihmisille, että miten pitää syödä, jos haluaa olla kunnossa ja yhtä kova tyyppi kuin hekin. Eräässä jaksossa yksi naisista söi ennen dieetin alkamista poikkeuksellisesti nakkeja ja ranskalaisia. Toivottavasti dieetti ei kärsinyt liikaa tuosta valitettavasta  fitnesspolulta. Kuten kuvaan sopii, saavat kaikenlaiset superfoodit ja ihmejauheet kohtuuttoman suuren painoarvon. Ilmeisesti Fitnesspäiväkirjojen teemaan ei sopisi, jos joku sattuisi pysymään kunnossa syömällä lihapullia ja perunamuusia, karjalanpaistia ja pottuja tai vaikka siskonmakkarakeittoa.

 Lopuksi

Jos joku Fitnesspäiväkirojen fani sattuu lukemaan tämän, toivon hänen ensimmäiseksi pohtivan sitä ohjelman antamaa kuvaa lajista tai elämäntavasta, riippuen kumpana fitnessiä pitääkään. Seuraavaksi kehotan jokaista fitnessfania ja ohjelmasta hullaantunutta avaamaan YouTuben ja etsimään sieltä eri lajien urheilijoiden treenivideoita. On hyvä saada hieman perspektiiviä siihen, millaista treenaaminen on lajeissa, joissa suoritus ratkaisee ulkonäön sijaan. Se, että fitnesstypyjen arkea näytetään televisioissa, ei tarkoita lajin harrastajien olevan ylivertaisia superurheilijoita, vaikka jotakuinkin sellaisina heidät yritetään esittää. Ja muistakaa, että pelkkä salitreeni ei ole ainoa vaihtoehto fyysisen kunnon petraamiseksi. Suosittelen jokaista fitnessmimmiä kokeilimaan vähän muutakin kuin salilla äheltämistä ja Crosstrainerilla treenaamista.

Fitnessmimmit saavat tällä hetkellä aiempaa enemmän julkisuutta, mutta onko niin enää parin vuoden päästä? Käykö niin, että 5-10 vuoden päästä suurin osa fitnessiin hurahtaneistakin nauraa huvittuneina sille, että Fitnesspäiväkirjoja ylipäätään näytettiin? Erilaiset ilmiöt ja buumit kun tuppaavat menettämään hohtonsa aika nopeasti. Voi olla, että CrossFit-niminen mörkö vie vielä fitnesskisaajat mennessään ja bikini fitness kuolee lajina, jos tulevaisuudessa mimmit tekevät kilpaa kippileukoja. Ja mistä sitä ikinä tietää, jos vaikka tuotantoyhtiöt haluavat tehdä sarjan Eat Fat, Stay Fit -elämäntapaa noudattavista...