Mitä on urheilu?

Ensimmäiseksi lienee paikallaan määritellä, mitä urheilu oikeastaan on yleisen käsityksen mukaan. Kielitoimiston sanakirja antaa urheilusta seuraavan määritelmän:

fyysisen kunnon ylläpitämiseksi, virkistykseksi t. sääntöjen mukaisena kilpailuna harjoitettavista liikuntamuodoista; myös eril. laitteita tms. käyttäen suoritettavista kilpailuista.

Tämä määritelmä on hyvin lavea ja oikeastaan sen mukaan urheiluksi voidaan käsittää oikeastaan kaikki liikunta- ja kilpailumuodot sauvakävelystä olympiakamppailuun. Oma subjektiivinen näkemyt aiheesta on kuitenkin tiukempi: en pysty pitämään sauvakävelyä tai vesijuoksua missään määrin urheiluna, vaan ne ovat mielestäni puhtaasti liikuntaa kunnon ylläpitämiseksi, sen kohottamiseksi tai esim. vammoista kuntoutumiseen. Yhtä lailla kuntosalilla treenaavista suurin osa on kuntoilijoita, harrastelijavoimailijoita tai mieleisempää ulkomuotoa tavoittelevia. Kilpailuihin tähtävän painonnostajan kohdalla asia on tietysti erilainen. Silloin sali on paikka, jossa harjoitellaan urheilukilpailuja varten.

Usein kuulee väiteltävän siitä, onko esim. autourheilu oikeastaan urheilua, koska siinä tekniikka merkitsee paljon. Toisaalta autourheilussa kilpaillaan siitä, kuka on ensimmäisenä maalissa ja ideaalitilanteessa kuljettajan ajotaitojen tulisi myös vaikuttaa asiaan paljon. Formula 1 -kuskien täytyy olla myös hyvässä fyysisessa kunnossa, jotta selviää g-voimista ja kisaviikonlopusta yleensä. Mutta ajotaidoiltaan paraskaan kuljettaja ei voita F1-kilpailua, jos hän ajaa Mercedeksen sijaan Force Indian autolla. Lista on loputon: joidenkin mielestä golf on huippu-urheilua, joidenkin mielestä se ei ole urheilua lainkaan. Ammuntaa läheskään kaikki eivät pidä ns. oikeana urheiluna, mutta lajin harrastajat pitävät lajiaan varmasti urheiluna. Listaa voisi vaikka kuinka pitkään, mutta niin niin ammunnassa, ratsastuksessa, formuloissa ja purjehduksessa kuitenkin yksi yhteinen asia - suoritus, jonka perusteella sijoitukset ratkaistaan. Olkoonkin, että lajien fyysisyydessä on suuria eroja.

Tämä on mielestäni todellista urheilua.

Miksi kehonrakennus ja fitness eivät ole urheilua?

Kehonrakentajat ja fitnesskilpailijat toistavat usein meille bodausskenen ulkopuolisille skeptikoille, että lajien harrastajilta vaaditaan kovaa itsekuria, ja että vain pieni osa ihmisistä pystyy viemään kisadieetin loppuun. Väite pitää paikkansa, enkä itsekään pystyisi treenaamaan tavoitteellisesti kehonrakennustyylisesti. Pelkkä bodaaminen on mielestäni niin tylsää, että ihmettelen suuresti, miten joku jaksaa harrastaa sitä pääjuttunaan. Tiedän hyvin, että varsinkin kisoihin tähtäävät kehonrakentajat tekevät kaikkensa salilla, syövät tylsää ja mautonta ruokaa dieetillä ja vielä tavoitteisiin päästäkseen riskeeraavat terveytensä pahemman kerran käyttäessään anabolisia steroideja, kasvuhormonia, insuliinia jne. Kehonrakentajat ja lajin fanit sanovat usein, että laji on rankin mahdollinen, koska kehonrakennuksessa ei pärjää vain treenaamalla kovaa, vaan ruokailujen ja levon pitää olla myös kunnossa. Pitää paikkansa, mutta missä fyysisessä lajissa näitä asioita ei pitäisi ottaa huomioon? Painoluokkalajeissa ei voi syödä mitä vaan, kun valmistaudutaan kisoihin. Yleisurheilija ei voi bilettää, elää epäsäännöllisen rytmin mukaan, eikä syödä hällä väliä -asenteella, jos hän meinaa pärjätä huipulla. Huipulla kaikkien lajien urheilijat tekevät uhrauksia muun elämän suhteen, mutta jostain syystä vaikuttaa siltä, että bodarit ja fitnessmimmit ovat kovimpia puhumaan tekemistään säkrifaisseistaan. Erityisen vahvaa tällainen ajattelu vaikuttaa olevan bodauksesta tai esim. bikini fitness -touhuista innostuneiden nuorten aloittelijoiden keskuudessa. Jokainen toki harrastaa sitä, mikä itseään kiinnostaa, ja jos fitnessbuumi lisää ihmisten treeni-intoa, hyvä niin. Silti omaan rakkaaseen lajiin voisi suhtautua vähän realistisemmin.

Urheilijoita vai "kauneuskilpailuun" osallistujia? Kiinnittäkää huomiota herrojen esteettisiin, kasvuhormonin ja insuliinin turvottamiin vatsoihin. Terve sielu terveessä ruumiissa!

Vaikka kehonrakennus ja fitnesslajit vaativat treeniä ja kovaa itsekuria (ja etenkin ensin mainittu muutakin kuin kreatiinia), en pysty mieltämään lajeja varsinaisesti urheiluksi. On olemassa muitakin äärimmäisyyksiin meneviä lajeja/harrastuksia, jotka eivät mielestäni ole urheilua fyysisestä vaativuudestaan huolimatta. Esim. vuorikiipeily on pahimmillaan taistelua luonnonvoimia vastaan ja kuolemanvaara on todellinen. Vuorikiipeilijöiden on tietysti oltavat fyysisesti ja psyykkisesti kovassa kunnossa. Silti kyse on mielestäni enemmän verrattain pienen piirin extreme-jutusta kuin urheilusta. Se ei vaikuta lainkaan siihen, ettenkö arvostaisi jokaista Mount Everestin huipulle kiivennyttä.

Miksi en pidä kehonrakennusta ja fitnesslajeja urheiluna? Siksi, että niistä puutuu urheilusuoritus, jonka perusteella kilpailijoiden paremmuus saataisiin selville.  Kehonrakentajien järjestys rankataan ulkonäön perusteella, samoin shortsibodareiden, bikini fitness -mimmien jne. Kyseiset lajit ovat siis lähinnä omanlaisiaan "kauneuskilpailuja". Keholajeissa tuomareiden henkilökohtaisilla mieltymyksillä on merkitystä lopputulokseen - joku toinen arvostaa kireyttä ja symmetriaa, toinen valtavaa lihasmassaa. Kilpailija saattaa hävitä ykkössijan siksi, toinen tuomari ei yksinkertaisesti pidä hänen fysiikastaan. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, on myös nimellä merkitystä kehonrakennuksessa ja fitnesskisoissa. Vähän väliä saa lukea polemiikkia siitä, että jonkun toisen kilpailijan olisi pitänyt oikeasti voittaa, koska voittajaksi julistettu ei ollut lihaksikas, kireä, eikä edes osannut poseerata. Silti hän voitti, koska on ollut niin paljon lehtien kansissa ja voittanut aikaisemmin isoja kisoja. Toki voittajan pitäisi olla lihaksikkaampi ja kireämpi kuin muiden, mutta asia ei tunnu menevän ihan näin yksinkertaisesti. Ainoa urheilusuorituksen sisältävä fitnesslaji on vapaaohjelmassa kilpa-aerobicmaisia piirteitä sisältävä "vaparifitness" (viralliselta nimeltä yksinkertaisesti fitness). Koska en tunne lajia en paremmin, en tiedä mikä painoarvo vapaaohjelmalla on suhteessa kropan esittelyyn. Fitnesslajeissa ulkourheilullisilla asioilla on myös rutkasti merkitystä: hiustenpidennykset, ripsiviritelmät, silikonitissit (eivät ihan kaikilla), geelikynnet jne. kuuluvat olennaisesti lajeihin, ja nämä kropan kondikseen liittymättömät asiat painavat ymmärtääkseni myös arvostelussa. Missä suorituslajissa tällaiset seikat vaikuttavat kilpailijoiden sijoituksiin? Tai ehkä kyseessä on se mystinen lopputulokseen vaikuttava lavasäteily, jota kaltaiseni maallikko ei kykene ymmärtämään.

Urheilukilpailu vai missikisa? Kyllähän noita takalistoja mielellään katselee, mutta niin katselee yleisurheilijanaistenkin...

Olenko minä urheilija?

Kuten olen jo usein kirjoittanut, ovat varsinkin nuoret, vasta fitnessharrastuksensa aloittaneet naiset helposti kirjoittamassa Facebookiin ja Instagramiin tittelikseen Bikini Athlete tms., vaikka takana ei olisi ainuttakaan kilpailua. Myös monet kehonrakentajat kutsuvat itseään urheilijoiksi. Mielestäni "urheilija" on sana, jota ei tulisi käyttää kenestäkään turhan heppoisin perustein. Suomessa on paljon kovaa omaksi ilokseen eri lajeja treenaavia, kovassa kunnossa olevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole minun silmissäni urheilijoita. Minusta urheiljat ovat niitä, joille harjoittelu on ykkösasia ja tavoitteet ovat kansainvälisessä menestyksessä. Toki kehonrakentajilla ja fitnesskilpailijoillakin voi olla samat tavoitteet, mutta koska heidän lajinsa eivät ole mielestäni urheilua, en voi pitää heitä urheilijoina. Tästä jokainen saa toki olla vapaasti eri mieltä.

Olenko sitten minä - ruudun takaa anonyymina huuteleva mulkero - yhtään enempää urheiljia kuin lavalla pullistelevat ja keikistelevät miehet ja naiset? En ole. Olen kyllä räpeltänyt kansallisella tasolla mielestäni kovassa urheilulajissa ja olen myös osallistunut lajin SM-kisoihin verrattain huonolla menestyksellä. On En kehtaisi missään tapauksessa väittää olevani urheilija, vaikka olen todennäköisesti treenannut enemmän kuin monet itseään urheilijoiksi tituleeraavat wnb-fitnessmimmit yleensä. En silti ole treenannut niin omistautuneesti ja päämäärätietoisesti kuin mielestäni urheilijat treenaavat Jos jonkun mielestä käsitykseni urheilijan määritelmästä on turhan tiukka, ymmärrän sen hyvin. Itse koen olevani lähinnä (entinen) himotreenaaja tai harrastekilpailija. Olen kuitenkin nähnyt läheltä nuoria ja vähän vanhempiakin urheilijoita, ja minulla on jonkinlainen kuva siitä, mitä urheilijana oleminen vaatii. Siihen ei riitä pelkkä urheilijaprofiili Facebookissa tai hieno titteli Instagramin tietokentässä. Ei, vaikka ottaisi kuinka saliselfietä päivässä ja joisi joka toinen tunti Nocco BCAA:ta.

Mitä ihmisen pitää syödä pysyäkseen hengissä? Mitä ihmisen pitää syödä, jos hän haluaa lisäksi pysyä terveenä? Mitä ihmisen pitää syödä, jos hän terveenä pysymisen ohella haluaa olla sporttisessa, kenties jopa lihaksikkaassa kunnossa? Viime vuosina ei ole voinut välttyä keskustelulta erilaisten ruokavalioiden hyödyistä ja haitoista, ja keskustelu vaikuttaa jatkuvan edelleen. Fitnessintoilijoita ja ties mitä "paremman hyvinvoinnin lähettiläitä" kuunnellessa tällainen tavallisen yksinkertainen suomalaismies on jo pudonnut kärryiltä pahemman kerran. Ei riitä, että omaa ruokavaliota kehutaan yli äyräiden, vaan monilla ruokavalioprofeetoilla on tapana käydä varsinkin virallisten ravitsemussuositusten kimppuun. Lisäksi ajoittain pinnalle pulpahtelee välillä mitä omituisempia dieettejä - usein jonkun julkisuuden henkilön myötävaikutuksella hänen kerrottuaan iltapäivälehdistölle, kuinka elämänlaatu parani hänen korvattuaan riisin ja perunan sammalella ja jäkälällä. Laihduttamisesta on tehty lähes ydinfysiikkaa, eikä vanha viisaus "syö vähemmän kuin kulutat" tunnu enää vetoavan.

Lisäravinteet ja proteenipirtelöteollisuuden jätän tämän jutun ulkopuolelle. Niistä tulee myöhemmin oma artikkelinsa.

Ruokavaliokiihkolijat

Viime vuosien aikana on ollut erityisen merkillepantavaa se, kuinka kiihkeästi erilaisten ruokavalioiden puolestapuhujat ovat asiansa takana. Huvittavimmillaan oman ruokavalion kiihkeä puolustaminen saa jopa naurettavan koomiset mittasuhteet, varsinkin kun asia alkaa saada lähes uskonnollisia piirteitä. Kriittisyys ja "virallisten totuuksien" kyseenalaistaminen ovat aina paikallaan, mutta silti minusta on ollut huvittavaa seurata, kuinka Suomessakin virallisten ravintosuositusten vastustajat ovat käyneet esimerkiksi professori Mikael Fogelholmin kimppuun. Jos saatte käsiinne Suomen Kuvalehden numeron 31/2015, suosittelen lukemaan artikkelin "Näin syömisestä tuli vaikeaa". Internetissä kehitellään mitä uskomattomampia salaliittoteorioita virallisiin ravintosuosituksiin liittyen, palvotaan karppausguru Antti Heikkilää ja yritetään vakuuttaa Matti Meikäläiselle, että hiilarit ovat kauhein asia maan päällä. Jos harrastat crossfitiä, on sinun lähes pakko noudattaa paleo- eli kivikautista ruokavaliota (olkoonkin, että moni crossfitin tähdistä ei edes noudata ko. dieettiä). Etenkin Heikkilän ja hänen opetuslastensa myötävaikutuksella karppauksesta eli hiilihydraattien rajoittamisesta tuli hetkeksi niin muodikasta, että jotkut hurmahenkiset vanhemmat päättivät kouluikäisten lastensakin karppaavan. Samat vanhemmat lienevät niitä, jotka taannoin valittivat päiväkodille siitä, että lapsille oli tarjottu pannukakkua. Kieltämättä pannukakun syöminen lapsena johtaa automaattisesti paskaan loppuelämään - minä olen hyvä esimerkki siitä. Olen niin helvetin huonokuntoinen, sairas ja kaupan päälle lihavakin.

Kuvassa esimerkki pannukakun syömisen vaaroista.

Ymmärrän aivan hyvin sen, jos joku haluaa välttää eineksiä ja muita prosessoituja elintarvikkeita. Minulle on aivan sama, kuka mitäkin syö, mutta usko oman ruokavalion ehdottomaan paremmuuteen ja varsinkin sen julistaminen menevät mielestäni lähes samaan kategoriaan kuin Vartiotornin tyrkyttäminen. Koska karppaus alkaa olla jo niin 2011, on ruokavaliohihhuleiden pitänyt keksiä muita rempseitä keinoja saada julkisuutta ja käännyttää kansaa hyvinvoinnin tielle. Vaikka pyrin välttämään ruokavaliokiihkoilijoiden kirjoitusten seuraamista, en ole voinut välttyä parin viime vuoden aikana törmäämästä kahteen uuteen muotijuttuun: gluteenittomaan ja maidottomaan ruokavalioon. Ok, ymmärrän täysin, jos joku luopuu maitotuotteista ja gluteenia sisältävistä tuotteista sairauden tms. vuoksi. Onhan se selvää, ettei maitoa kannata juoda, jos lasillinenkin aiheuttaa todellisen täysistunnon vessanpöntöllä. Mutta superiskä Tomi Takamaan ja personal trainer Tomi Kokon julistusten myötä vaikuttaa siltä, että maito ja gluteeni ovat kaiken pahan alku ja juuri, ja siksi niiden välttely on jossain piireissä muodikasta. En väitä, että aterialla (tai edes päivässä) kannattaa juoda kahta litraa maitoa. Mutta jos syö kohtuudella maitotuotteita, eikä niistä seuraa vatsavaivoja tai totaalista elämäntuskaa, tarviiko niitä jättää pois? Mielestäni ei. En väitä olevani ekspertti ruokavalioiden suhteen, mutta osa ruokavaliokiihkoilijoista vaikuttaa tietävän asioista yhtä vähän kuin minä, ja silti ylentävät itsensä sille tasolle, että tohtivat leimata yliopistotason tutkijat valehtelijoiksi jne., koska tutkimustulokset osoittavat jotain muuta kuin nettieksperttien väitteet. Koko ruokavaliokeskustelun pelottavin juttu onkin mielestäni siinä, että tervehenkisestä kyseenalaistamisesta on siirrytty fundamentalistiseen oman jutun puolustamiseen ja lähinnä uskomuksiin perustuvan ravintotieteen suosimiseen. Ravinnon lisäksi joidenkin ihmisten epäluulo ja kaiken kyseenalaistaminen on mennyt niin pitkälle, että he eivät suostu lastensa rokottamiseen. Uskomustieteiden vaikutuksen pelottavasta lisääntymisestä kertoo se, että jotkut ihmiset luottavat mieluummin niihin kuin nykyaikaiseen lääketieteeseen esim. syöpähoidoissa.

Kuten jo mainitsinkin, on tunnettujen ihmisten esimerkillä vaikutusta ruokavalioasioissa. Kuinkakohan moni on ruvennut pätkäpaastoilemaan siksi, että Hugh Jackmanin sanottiin noudattaneen sitä Wolverine-leffan kuvausten aikana. Koska Elastinen syö paleo-oppien mukaisesti, lienee hänen esimerkkinsä kannustanut tavallisia tallaajiakin siirtymään siihen. Crossfitin ohella paleodieettaaminen on ymmärtääkseni saanut jonkin verran suosiota ainakin vapaaottelijoiden piirissä. Perstuntumalla sanoisin, että muodikkaiden ruokavalioiden noudattaminen on yleisempää juuri nyt pinnalla olevissa lajeissa kuin perinteisissä olympialajeissa. Sen mitä itse tunnen erään olympiakamppailulajin edustajia, en tiedä kenenkään noudattavan mitään sen kummempaa ihmeruokavaliota. Mitä nyt Helsingin Vallilassa sijaistevan King Kebabin ruuat ovat monen suosiossa...

Joskus ruokavalioista keskusteleminen on saanut minut häkeltymään, jopa lähes mykistymään. Olin joskus syömässä erään naishenkilön kanssa, jonka salaatissa oli lohta. Hän kertoi minulle pitävänsä lohesta, mutta totesi samaan syssyyn totesi, ettei oikeastaan saisi syödä sitä. Kysyin tietenkin, oliko hän allerginen kalalle, mutta vastaus suorastaan tyrmäsi minut: hän sanoi noudattavansa veriryhmädieettiä, joka kieltää hänen veriryhmäänsä kuuluvilta kalan syömisen. Jokainen toki syököön mitä haluaa ja noudattankoon millaista dieettiä tahansa, mutta onko elämästä suoranainen pakko tehdä niin tolkuttoman vaikeaa? Lukijakommentissa minua pyydettiin kirjoittamaan myös pH-dieetistä. Selvittelin vähän minulle entuudestaan tuntematonta asiaa ja alkuun huomasin monin Hollywood-tähtösten noudattavan tuota hyvinvoinnin ja onnellisen elämän peruspilaria. PH-dieetin ideana on karsia ruokavaliosta pois happamat tuotteet, kuten liha, kala, kananmunat, monet maitotuotteet ja jopa täysjyväruisleipä ja oliiviöljy, joten aika vaikeaksi menee. Lienee tarpeetonta sanoa, että monien salaliittoteorioiden ytimessä oleva kamala vesijohtovesi on tietysti happamien, eli pahojen juttujen listalla. Tämä dieetti vaikuttaa jälleen amerikkalaisen lääkärin aivopierulta, jonka tarkoituksena on ilmeisesti kerätä tyhmiltä rahat pois. Dieettiihän näyttää nimittäin kuuluvan veren analysointi, joka tietenkin maksaa. Koko kansan tuntema Jutta Gustafsberg on myös lähtenyt julistamaan pH-dieetin ilosanomaa. Toivottavasti hän on saanut monta kroppaa puhdistettua happamasta noilla opeilla. Varmaa on, että hän on putsannut monta lompakkoa tyhjäksi rahoista pH-evankeliumillaan. Jos pH-dieetti kiinnostaa, kannattaa lukea alla oleva linkki:

https://roskatiede.wordpress.com/2016/01/12/onko-jutta-gustafsberg-suomen-robert-o-young/

Itse suosittelen kaikille vähän rennonmpaa suhtautumista ruokavalioihin ja syömiseen. Pitäkää kulutus korkealla, niin voitte huoletta syödä silloin tällöin muutakin kuin tylsää bodyruokaa. Itse suosin tuhteja ja kaloripitoisia ruokia post-workout mealina. Protskuakin on vaikka millä mitalla!

Seuratkaa Instagramissa @eatfatstayfitfinland!

Härän vuosi

Kiinalaisittain vuosi 2015 oli Vuohen vuosi, mutta suomalaisille se oli Härän vuosi. Mitä vuodesta 2015 jäi ihmisten mieliin? Eduskuntavaalit ja Antti Rinteen pekonipasta? Kreikan ratkiriemukkaat taloussotkut? Juha Sipilän yhteiskuntasopimus ja hänen nyörtymisensä kätilöiden edessä? Venäjän kovapanosharjoitukset Syyriassa  tai ISIS-uhkan lisääntyminen Europpassa? Ehei, kyllä jokaiselle laatulehtiä seuranneelle suomalaiselle jäi vuodesta 2015 mieleen ennen kaikkea yksi henkilö - kehonrakentaja, IFBB Pro ja kuntoilubisnesmies Jari "Bull" Mentula. Myönnän, että tämä artikkeli on pahasti myöhässä, sillä kiihkein Bullmania näyttää vähitellen hiipuneen. Kiihkeänä kehonrakennuksen ja fitnesslajien ystävänä olin itse asiassa melko järkyttynyt, ettei Bull Mentulaa näkynyt Linnan juhlissa. Kutsun on täytynyt hukkua postissa, sillä eihän Tasavallan presidentin kanslia missään tapauksessa voisi jättää meritoitunutta kehonrakentajaa huomioimatta, eihän?

Laadukas iltapäivälehdistömme innoistui Bullista niin paljon, että kesällä 2015 oli tuskin päivää, ettei kyseisten lehtien nettisivuilta olisi löytynyt Bull-aiheista juttua.

Kummalle puolelle voitelet näkkileivän, Jari "Bull" Mentula?

Tissi- vai persemiehiä? Bull Mentula paljastaa!

Ammattilaiskehonrakentaja Jari Mentula kertoo intiimihygieniastaan - tämän takia käyttää pillupuhelinta vessapaperin sijaan

Näin puristat finnin - Bull Mentulan viisi vinkkiä

Bull osti uuden ruohonleikkurin - katso kuvat!"

Bull Mentula rannalla paita päällä - katso kohukuvat!

Lihaskimppu Jari "Bull" Mentulan tunnustus - "Söin nuoruudessani Snickerisin rahkapurkin sijaan"

Uskomatonta mutta totta! Televisiosta tuttu bodari ilmoittautui maratonille!

"Bull Mentula jyrähtää: "Suomessa liikaa läskiperseitä!"

Myönnän kyseisten otsikkojen oleva täysin keksittyjä (mahdollinen yhdenkaltaisuus on täysin sattumaa), mutta ne olisivat aivan hyvin voineet olla oikeitakin. Sen verran lujaa iltapäivälehdistöllä meni Bullmaniansa kanssa armon vuonna 2015. Saimme halutessamme lukea Bullin asuntokaupoista, ökyauton hankinnasta ja siitä, että Bullilla on joskus treenatessa pärähtänyt paska housuun. Tuikitärkeitä tietoja siis. Tieysti Bullin kihlaus Maru Vaalikiven ylitti myös uutiskynnyksen. Morsiamelta saimme tietää, että kotioloissa Jari Mentula on herkkä ja rakastava mies, ettei jopa suoranainen unelmavävy! Monia suomalaisia tietenkin närästää se, että Bull Mentunla on tienannut kohtalaisen hyvin kuntoilubisneksellään - monien suomalaisten mielestä kun on täysin väärin rikastua työtä tekemällä. Koska itse olen järkähtämätön oikeistolaiskapitalisti, olen sitä mieltä, että rikastukoon Bull vaikka kuinka paljon. Se ei ole minulta pois.

Mens sana in corpore sano

Itse näin Jari Mentulan ensimmäistä kertaa televisiossa muistaakseni vuonna 2007, kun häntä haastateltiin silloisen Urheilukanavan Hardcore Bodybuilding & Fitness -ohjelmassa . En muista ohjelmasta juuri muuta kuin sen, kun haastattelijana toiminut siro fitnessmimmi kysyi Bullilta, mitä hänen harjoitusohjelmaansa kuuluu kuntosaliharjoittelun lisäksi. Pitkän ja raskaan hengittämisen jälkeen Bull sai vastattua: "Aerobista". Jo pelkästään aerobisen harjoittelun mainitseminen sai raskaan sarjan bodarin huohottamaan.

(Kuvakaappaus Bull Mentulan Instagram-tililtä)

Jari Mentulan päätyminen julkisuuden lemmikiksi lienee jälleen osoitus siitä, että on tärkeää olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ruoka- ja sisustusohjelmien lisäksi erilaiset kuntoilu- ja elämäntaparemonttiohjelmat ovat vakiinnuttaneet paikkansa lifestyle-ohjelmien joukossa, erilaisia paritusohjelmia unohtamatta. Body- ja fitnesspiireille tuttu körmy nousi koko kansan tietoisuuteen hänen oltua mukana Jutta ja Superdieetit -ohjelmassa. Kyseisessä ohjelmassa Bull kannusti liikakilojaan tiputtaneita ihmisiä lempeän rehellisesti: jos ihminen oli Bullin mielestä sairaalloisen lihava, sanoi hän sen suoraan ääneen. Koska media innostui muutenkin fitness- ja treenitouhuista, oli melkein väistämätöntä, että jostain kehonrakentajasta tulisi koko kansan tuntema tyyppi. Lehtijutuissa unohdetaan kuitenkin usein mainita se, että Bullin kisamenestys ammattilaisena ei ole tähän asti ollut kovinkaan kaksista. Yhtä kaikki, Mentulan ja Gustafsbergin FitFarm-yritykselle julkisuudesta on ollut varmasti todella paljon hyötyä, ja se on todennäköisesti tuonut yritykselle paljon uusia asiakkaita. Pitäähän sitä takoa, kun rauta on kuumaa.

Sopivasti nettiä selatessani silmiini osui Fitfarmin uusi FitBelfie-valmennus (http://www.fitfarm.fi/uudistunut-fitbelfie-valmennus-alkaa-29-2/). FitFarmin ohjelmalla jokainen fitnesskissaksi hamuava on askeleen lähempänä unelmiensa takalistoa, jolla käännetään miesten päät niin salilla, baarissa ja rannallakin. Ja kuten valmennuksen nimikin antaa ymmärtää, odottaa valmennuksen loputtua onni ja autuus, kun punttimimmin mahtavat belfiet (eli perseestä otetut kuvat, jos jollekin termi on epäselvä) keräävät tuhansia tykkäyksiä Instagramissa ja Facebookissa (jos sitä enää kukaan käyttää). Ja kyllä valmennukseen osallistuneen mimmin onnistumisprosentti paranee myös Tinderissä, saatte olla siitä varmoja! Harmi vaan, etten itse keksinyt moista valmennusta, joka lienee ihan hyvä rahasampo. Bullin firma veti pidemmän korren.

Suomi on liian pieni maa ollakseen paratiisi naisille, jotka haluavat päästä ryysyistä rikkauksiin naimakaupan avulla. Mutta poikkeuksiakin on - kuten tämänkertaisen jutun päähenkilö, Minttu Virtanen. Kuten suurin osa lukijoista tietänee, Minttu Virtanen on F1-kuski Kimi Räikkösen puoliso. Virtanen on kieltämättä näyttävä nainen, joten on ihan ymmärrettävää, että Kimi oli sulaa vahaa Mintun tavatessaan. Vaikka uskonkin ehdottomasti kyseisen pariskunnan aitoon, pyyteettömään, keskeinäiseen arvostukseen ja välittämiseen perustuvaan rakkauteen moraalittoman onnenonginnan sijaan, on selvää, että Virtaselle oli monella tavalla jättipotti päätyä suhteeseen Räikkösen kanssa. Vaikka F1-kuljettajan vaimokkeella on toki omat haasteensa (esim. Minttu ei voi pitää varikolla samoja vaatteita kahta kertaa peräkkäin), elää entinen halpalentoyhtiön lentoemäntä varmasti aivan toisenlaista elämää Sveitsissä kuin aikaisemmin Suomessa.  Tässä yhteydessä lienee paikallaan korostaa, etten ole minkään sortin kommunisti tai vihervasemmistolainen. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut ihmiset ovat toisia rikkaampia, kunhan noudattavat lakeja ja maksavat veronsa edes jonnekin. Suomalaiset Viidakon Tähtöset yms. julkkisnaiset ovat yleensä melko persaukisia (suurin onni julkisuudesta on oikeus etuilla Namun jonossa), mutta Kimin rinnalla Minttu elää hyvin etuoikeutettua elämää, minkä hän toivottavasti itsekin ymmärtää. Ajatelkaahan niitä todella kauniita suomalaisnaisia, jotka eivät koskaan pariudu formulakuskien tai NHL-kiekkoilijoiden kanssa! Melkein tulee tippa linssiin heidän puolestaan.

Minttu Virtanen ja fitness

En kirjoittaisi Minttu Virtasesta, jos hänellä ei olisi mitään tekemistä kansakuntamme yllä leijuvaan fitnessbuumin kanssa. Mutta kas kummaa, hänellä hyvin vahva fitnessminä. Hän on työskennellyt lentoemännän hommiensa lisäksi fitnessmallina, mikä normaalisti viittaisi lätkävaimouteen. Nettiä selatessani löysin videopätkiä (linkki artikkelin lopussa), joissa Minttu näyttää esimerkiksi, miten vatsarutistukset ja punnerrukset kuuluu suorittaa. Mikäli kyseessä ei olisi Kimi Räikkösen puoliso, en uskoisi juuri kenenkään katsovan kyseisiä videoita Vastaavia videoita on YouTube pullollaan. Esittelytekstin perusteella näillä Mintun opeilla kehitetään lihaskuntoa ja poltetaan rasvaa. Varmasti näin, mutta allekirjoittaneen opeilla kehitettäisiin lihaskuntoa huomattavasti enemmän ja tarvittaessa rasvakin palaisi tehokkaammin. Miksei Me Naiset -lehti ottanut yhteyttä kirjoittajaan?

Minttu Virtanen ei onnellisen asemansa takia joudu käymään töissä, vaan hän hoitaa lastaan ja matkustelee Kimin mukana maailmalla. Eräässä jutussa Minttu totesi, että lastenhoitajien ansiosta hän voi treenata silloin kuin haluaa. Hyvät lukijat, blogissaan Minttu sanoo treenaavansa kolmesta neljään kertaan viikossa. Sehän on ihan hyvä määrä tavalliselle ihmiselle, mutta lehtijutut antavat joskus ymmärtää, että Minttu Virtanen treenaa älyttömiä määriä. Tiedän kyllä, että hän on pienen lapsen äiti ja joutuu formulavaimon roolissaan matkustamaan jatkuvasti ympäri maailmaa. Lisäksi hän joutuu edustamaan kaikenlaisissa varmasti hyvin epämieluisissa seurapiiritilaisuuksissa, eikä välttämättä jaksa treenata ihan joka päivä. Mutta eri lehtien hehkutuksesta päätellen hänen luulisi olevan todellinen supertreenaaja. Tämän blogin kirjoittaja on aikoinaan vetäissyt viikossa 18 treeniä. Se on kai kohtalainen määrä harrasteurheilijalle, mutta jostain syystä Iltalehti ei kirjoittanut minusta juttua. Olisi kai pitänyt olla aktiivisempi ja soittaa itse toimitukseen. En tarkoita, että Minttu Virtasen pitäisi treenata yhtään enempää, toivoisin vain jotain tolkkua uutisten otsikointiin. Tosin jos itse olisin vastaavassa asemassa, en tekisi muuta kuin treenaisin, perehtyisin maailman tapahtumiin ja loppuajan pelaisin Pleikkaa.

Kuva Minttu Virtasen Instagram-tililtä. Ai että tekisi mieli mennä tuolle salille tekemään rinnallevetoja. Laittaisin oikein reilusti magnesiumia käsiini ja pudottaisin painot ronskisti alas.

Todellisen auktoriteetin treeniasioissa liittyen Minttu Virtasesta tekee se, että hän on lehtijuttujen mukaan aloittanut personal trainerin opinnot (en löytänyt tietoa valmistumisesta). Hän saa varmasti asiakkaita julkkispiireistä, mikäli hän koskaan tulee kyseistä työtä tekemään edes harrastuksenaan. Personal trainerin tittelihän ei nykyään sinänsä takaa, että henkilö olisi suuri treeniekspertti, mutta kenties Mintulla on potentiaalia. Kunnon fitnessmimmin tavoin Virtanen kertoo ruokavaliostaan, joka näyttää aika samanlaiselta kuin monilla elämäntapafitnessmimmeillä: vihersmoothieta, raakapuuroa, raakasuklaata, superfoodeja, luomua jne. Eli valitettavan tylsää, rullakebutonta ja pekonitonta. Ja kaiken huipuksi Minttu juo erikoispuhdistettua pullovettä, ei missään nimessä hanavettä. Mintun suosiman veden kun pitäisi imeytyä normaalia vettä paremmin ja edistävän palautumista...

Olisi muuten hauska tietää, syökö raikulipoikana tunnettu Kimi krapula-aamuina Mintun suosimia ruokia. Nalkuttaako Minttu, jos Kimi syö HK:n sinistä kylmänä ja nauttii Karjalaa suoraan pullosta? Kaikesta huolimatta toivon vilpittömästi Kimille ja Mintulle onnellisia yhteisiä vuosia, mutta samalla toivon myös, että Minttu kokeilisi edes kuukauden ajan EatFatStayFit-elämäntapaa. Hän yllättyisi varmasti.

Minttu Virtasen blogi:

http://blogit.kauneusjaterveys.fi/minttuvirtanen/

Minttu Virtasen treeniohjelma:

http://www.menaiset.fi/artikkeli/sport/liikunta/nain_treenaa_kimi_raikkosen_rakas_kokeile_minttu_virtasen_treeniohjelmaa

Miksi urheilussa doupataan?

Haluan heti alkuun sanoa, etten kannusta ketään käyttämään dopingia, enkä näe siinä mitään järkeä tavallisisten tallajien kohdalla. Koska olen bodarien sanoin pelkkä kynäniska, ei kenenkään tarvinne epäillä sanojani. Olisi todella hienoa, jos huippu-urheilussa dopingin käyttö rajoittuisi vain muutamiin yksittäisiin urheilijoihin. Koska olen kuitenkin kyyninen realisti, epäilen lähes kaikissa vähänkin vaativimmissa urheilulajiessa esiintyvän laajamittaista kiellettyjen aineiden käyttöä. Huipulla taso on niin kova, että pienikin ylimääräinen lääketieteen hyödyntäminen saattaa tuoda merkittävän hyödyn. Monet ihmiset tuntuvat silti unohtavan, että dopingin käyttö ei ole suora oikotie menestykseen ja onneen. Ajatellaan, että hiihtäjä on pärjännyt vain siksi, että hän on käyttänyt EPO:a. Samalla unohdetaan se, että hän on kuitenkin todennäköisesti hyvin lahjakas yksilö, joka valmis treenaamaan enemmän ja eläimellisemmin kuin moni muu. Jos olet 25-vuotiaana Savon piirikunnallisissa sijoista 55 - 100 kilpaileva hiihtäjä, et tule pääsemään maailmancupin kisoissa palkintopallille, vaikka veresi vaihdettaisiin ja käyttäisit kuinka paljon EPO:a hyvänsä. Hyvin suurella todennäköisyydellä douppaavat urheilijat pärjäisivät erittäin hyvin myös silloin, jos huippu-urheilu olisi oikeasti täysin puhdasta. Dopingin käyttöhän mahdollistaa ennen kaikkea nopeamman palautumisen, ja siten urheilija pystyy harjoittelemaan enemmän, mikä taas tietysti näkyy tuloksissa. Mutta ei dopingistakaan ole mitään hyötyä, jos muut osa-alueet, kuten ravinto, eivät ole kunnossa.

Joskus usko puhtaaseen urheiluun saa jopa lapsellisia piirteitä. Esimerkiksi Sel8nne-dokumentissa valmentaja Alpo Suhonen sanoo, ettei näe dopingista olevan mitään hyötyä jääkiekossa. Toistan: Alpo Suhosen mukaan dopingista ei ole mitään hyötyä jääkiekossa. Jos Alpo Suhonen ei näe dopingista mitään hyötyä NHL-jääkiekossa, niin minäpä kerron muutamia faktoja: NHL:n runkosarjassa pelataan 82 peliä, johon päälle tulevat mahdollisesti pudotuspelit. Jos pelaaja pelaa näistä suurimman osan, täytyy hänen palautua peleistä jollain tavalla, hoitaa vammoja ja vielä kaiken lisäksi vielä matkustaa jatkuvasti paikasta toiseen. Tämän takia minusta on aivan selvää, että moni NHL-pelaaja käyttää jotain mustikkasoppaa vahvempaa. Se ei ole mikään salaisuus, että suomalaiset NHL-tulokkaat ovat myös saaneet huomattavasti lisää lihasmassaa pelikauden aikana, ja onpa siinä sivussa leukakin hieman leventynyt. Sama pätee myös muihin Pohjois-Amerikan ammattilaisliigoihin. Onneksi showpainipromootio WWE tekee mahtavaa antidoping-työtä. Eihän muuten firman suurin nimi John Cena (tähän taas herran sisääntulotunnari...) sanoisi televisiohaastettelussa, ettei ole missään nimessä käyttänyt steroideja.

Osaltaan myös urheilua seuraava yleisö asettaa urheilijoille paineita käyttää muutakin kuin laillisia lisäravinteita. Mitenkään Kalevan Kisoissa juoksevia sprinttereitä vähättelemättä on sanottava, ettei suurta yleisöä kiinnostaisi katsoa sadan metrin olympiafinaalia, jos tulostaso olisi Kalevan Kisojen luokka. Korostan, etten vähättele Kalevan Kisoihin osallistuvia sprinttereitä - he ovat varmasti panostaneet paljon lajiin ja juoksevat lujaa. Ymmärtänette kuitenkin, mitä ajan takaa. Nykyään satasen olympiafinaali vaikuttaa vaisulta, jos voittoaika on 9,95. Ja kyseessä on kuitenkin ihan saatanan kova aika. Entäs sponsorit? Sponsorit rahoittavat urheilijoita ja antavat huippusuorituksista bonuksia. Nämä taloudelliset seikat saattavat olla yksi syy dopingin käytölle, sillä voittaja tienaa paremmin kuin kakkonen, ja voittaakseen voi olla tarpeen käyttää kiellettyjä aineita. Tietysti sponsorit ovat käryn käydessä ensimmäisten joukossa tuomitsemassa ja irtisanomassa kärähtäneen urheilijan sopimuksia ja jeesustelemassa arvoistaan.

Kokonaan oma juttunsa on järjestelmällinen, DDR-tyylinen dopingohjelma. Nuoremmille ja historian oppitunneilla kännykkää räplänneille lukijoille tiedoksi, että DDR oli viralliselta nimeltään Saksan demokraattinen tasavalta (1949-1990), eli Itä-Saksaksi kutsuttu sosialistinen rauhaa rakastava paratiisi, jossa ihmisten elämään järjestettiin jännitystä esim. jatkuvalla urkkimisella ja kyttäämisellä. Kyseinen sosialismin mallimaa douppasi urheilijoitaan niin villisti, että naisurheilijat muuttuivat lähes miehiksi. Muutamat DDR:n urheilijoiden tekemät maailmanennätykset ovat edelleen voimassa. Vaikka DDR on kuollut ja kuopattu, ei järjestelmällinen valtion liene mitenkään harvinaista esim. rakkaassa itänaapurissamme, jos viimeaikaisia kohuja on uskominen. Ja mikä mahtaa olla Kiinan urheilumenestyksen syy väkiluvun lisäksi?

Rikos ja rangaistus

On täysin selvää, että urheilija korostaa puhtauttaan - eihän hänellä ole muuta mahdollisuutta. Tietysti asioita spekuloidaan paljon, ja varmasti ajoittain oikeasti puhtaat urheilijat joutuvat dopingsyytösten kohteiksi. Tietytillä lajeilla on erityisen vahva dopingleima. Tunnetuin esimerkki lienee maantiepyöräily. Joku minua enemmän asioista tietävä on todennut, ettei 1960-luvun jälkeen ole ollut puhtaita Tour de France -kilpailijoita. Jokainen voi itse miettiä, onko asia niin. Minusta on ihan luonnollista, että maantiepyöräilijät käyttävät dopingia. Ensin ajetaan parisataa kilsaa käytännössä ylämäkeen ja seuraavana päivänä pitäisi ajaa vastaavanmittainen matka vielä jyrkempään ylämäkeen. Jossain välissä pitäisi palautuakin. Tämän takia ei ole mikään ihme, että juuri maantiepyöräilyssä dopingin käyttö on ollut niin yleistä. Painonnostajien keskuudessa dopingkäryt ovat olleet myös hyvin yleisiä, voimanostajista ja vahvin mies -kisaajista puhumattakaan.

Vallitsevan idealistisen ajattelun mukaan urheilijaa on pidettävä puhtaana, jos hän ei kärähdä. Kärähdystä selitelläänkin sitten toistaan hupaisimmilla jutuilla (tässä suomalaiset ovat kunnostauneet vuosien varrella). Toisinaan urheilija väittää juotuneensa kieron juonen uhriksi, sillä eihän viaton urheilija tietoisesti mitään ottaisi (venäläisurheilijoiden tapauksessa kyseessä on tietysti kateellisten länsimaiden salaliitto). Milloin urheilja on luullut anabolisia steroideja vitamiinipillereiksi tai talonmies on antanut jotain, mikä myöhemmin testissä johti käryyn. Nyt tulen asiaan, mikä raivostuttaa minua eniten reaktioissa kovan luokan dopingkäryihin: kärähtäneet urheilijat ovat rikkoneet urheilun sääntöjä, ja siitä heille langetetaan lajeista riippuen eripituisia kilpailukieltoja. He eivät ole oletettavasti murhanneet, raiskanneet tai varastaneet, mutta silti heidän kohtelunsa on välillä mediassa kohtuuttuman kovaa. En edelleenkään puolusta dopingin käyttöä, mutta ihmisille soisi hieman lisää järkeä tässäkin asiassa. Mika Myllylän elämän alamäki murheellisine loppuineen on mielestäni surullisin kotoinen esimerkki siitä, mihin dopingkäryn vuosikausia kestävä vatvominen ja aiheella mässäily voi johtaa. Onneksi muut Lahdessa kärynneet ovat selvinneet paremmin. Norjalaiset aikoinaan meuhkasivat paljon suomalaishiihtäjien käryistä, mutta heillä on toki siihen varaa, koska viikinkien jälkeläisethän pärjäävät piimällä ja terveellisellä ruualla. Katsokaa vaikka Marit Björgenin lihaksia! Nainen kyykkää lisäksi aikamoisilla raudoilla ollakseen kestävyysurheilija. Mutta hän ei ole koskaan kärähtänyt, joten pakkohan hänen on olla puhdas, kuten muidenkin norjalaisten, eikö? Kunpa eläisin niin pitkään, että näkisin norjalaishiihtäjien joukkokäryn...

Toisaalta dopingkäryihin suhtautuminen vaikuttaa eroavan hyvin paljon Entisissä itäblokin maissa dopingkäry vaikuttaa olevan ihan normaali maininta urheilijan ansioluettelossa, joka osoittaa hänen tekevän kaikkensa menestyksen eteen. Vapaaottelujätti UFC:n antamat dopingpannat olivat ainakin aikaisemmin hyvin muodollisia. Muissakin Pohjois-Amerikan ammattilaisliigoissa dopingkärystä on ollut tapana selvitä melko lyhyillä kilpailukielloilla. Voimanostossa on eri liittoja, joista osassa dopingvalvonta on hyvin höveliä, jopa olematonta. Erityisen metkaa on se, että siinä missä Suomen antidopingtoimikunta pyrkii parhaansa mukaan käräyttämään suomalaisurheilijoita, vaikuttavat antidopingviranomaiset tekevän monissa maissa yhteistyötä urheilijoiden kanssa käryjen välttämiseksi. Se, että pitäisikö dopingin käyttö sallia urheilussa vai ei, on sen verran monimutkainen kysymys, etten pohdi sitä tässä yhteydessä.

Natu vai ei?

Kehonrakennus on syystäkin saanut hyvin vahvan dopingleiman. Ammattilaisbodareiden järjettömän lihasmassan kasvattaminen luonnollisin keinoin on yksinkertaisesti mahdotonta. Tämä tiedetään yleisesti, ja vaikka ammattilaisbodarit kiertelevät ja kaartelevat kysymyksiä dopingista parhaansa mukaan, he harvoin myöskään väittävät olevansa naturaaleja. Asia erikseen ovat todella lihaksikkaat, monien aloittelevien bodareiden ihailemat "naturaalikehonrakentajat", jotka mainostavat erityisesti esteettisyyttään (IG:ssä #aesthetics). Saatan joutua tästä vihan ja vainon kohteeksi, mutta mainitsen kuitenkin muutaman nimen: Ulisses Jr., Simeon Panda, Mike O'Hearn ja Kali Muscle. Kaikki ovat todella lihaksikkaita ja ennen kaikkea jatkuvasti todella kireässä kunnossa. Vaikka he eivät aivan ylläkkään ihan samoihin massoihin kuin Phil Heath tai muut Mr Olympia-tason bodarit, tuovat he mieleen  Arnoldin ja muut 70- ja 80-lukujen huiput, jotka ovat taatusti käyttäneet douppia. Minulle ei ole henkilökohtaisesti mitään väliä, vaikka kyseiset tyypit väittävät kivenkovaa olevansa naturaaleja. Ongelma on se, että moni nuori jannu uskoo heidän olevan todella naturaaleja ja uskovat kirkkain silmin pääsevän samaan kuntoon ilman aineita. YouTubesta löytyy paljon videoita aiheesta hakusanoilla "natty or not" tai "fake natty", joista osassa on täysin asiallisia perusteluja ilman kummempaa draamaa. Minua enemmän asioista tietävät perustelevat hyvin sen, miksi monet itseään naturaaleiksi väittävät eivät todellisuudessa voi olla natuja. Yleisin peruste on kohtuuttuman suuri lihasmassa omaan pituuteen suhteutettuna ja todella alhainen rasvaprosentti ympäri vuoden. Toki rasvaprosentti voi olla alhainen naturaalinakin, mutta kun tyypit kasvattavat lihasmassaansa samalla todella kireinä pysyen, pitäisi jokaisen fanin herätä päiväuniltaan. O'Hearn on iältään lähes viiskymppinen ukko, mutta silti erittäin lihaksikas ja jatkuvasti kireässä kunnossa. Mies myy lisäravinteita, joilla kenen tahansa pitäisi päästä samaan kuntoon. Ja jotkut ostavat niitä.

ik

Kuvassa Pianan Riku ja O'Hearnin Mike. Toinen kertonut avoimesti roinaamisestaan, toinen on elinikäinen naturaali. Tee itse omat johtopäätöksesi.

Kymmenisen vuotta sitten Suomeen rantautui Classic Bodybuilding (CBB), jossa kilpailijoille on asetettu pituus- ja painorajat ja kilpailijat kuuluvat ADT:n dopingvalvonnan piiriin. Tämän takia jotkut pitävät idealisesti CBB:a puhtaasti naturaalisarjana. En halua mustamaalata ketään, mutten myöskään usko asian olevan ihan näin. Suomalaiskilpailijoista enemmistö on varmasti naturaaleja, mutta joukossa on todennäköisesti muutama doupattukin. Kansainvälisissä CBB-kisoissa roinattuja pullistelijoita lienee enemmän, ainakin sen perusteella, mitä maallikko voi kuvien perusteella päätellä. Enkä voi millään uskoa, että kaikki shortsibodaritkaan olisivat käyttäneet vain sallittuja lisäravinteita. Kaikille fitnesskissoille haluan kertoa, myös naisten fitnesslajeissa doupataan. Ei tarvitse kuin kuunnella muutaman suomalaisen fitnesskilpailijan puhetta, voi huomata heidän äänessään ihanaa miehistä karheutta, joka ei taatusti johdu kurkkukivusta. Tiedän monien fitnessihailijoiden pitävän esikuvanaan Women's Physique -kilpailija Dana Lynn Baileya, ja jotkut tavoittelevat samanlaista kuntoa parsakaalin ja kuivan kanan voimin. Anteeksi negatiivisuuteni, mutta ette tule onnistumaan. Minäkään en pysty olemaan samanlaisessa kunnossa ympäri vuoden kuin DLB, vaikka noudatankin tieteellistä EatFatStayFit-dieettiä. Bikini Fitnessissä kilpailijoilta ei vaadita lihasmassaa, joka suorastaan huutaisin dopingin käyttyä, mutta uskoisin osan kilpailijoista käyttävän ainakin dieetillä kiellettyjä aineita. Ehkei Suomessa laajasti, mutta ammattilaistasolla sitäkin todennäköisemmin. Ja te rakkaat crossfittaajat! Oletteko täysin varmoja siitä, että idolinne tekevät kippileukojaan vain gojimarjojen vai muiden superfoodien voimalla?

Huippu-urheilijoiden ja ammattilaisbodareiden douppaamista enemmän olen huolissani niistä nuorista tai vähän vanhemmistakin jannuista, jotka päättävät ryhtyä roinaamaan vain siksi, etteivät halua olla kyniksiä. Heillä ei ole välttämättä edes tavoitteena kehonrakennuskilpailut, vaan he haluavat olla isompia ja vahvempia kuin muut. Jostain syystä he ovat päättäneet turvautua kiellettyihin aineisiin, vaikka ilmankin pärjäisi vallan hyvin. Nämä kaverit ovat usein isoja, mutta harvoin kovinkaan kireitä, sillä usein he ovat jatkuvassa nestepöhössä. Jokainen toki tekee keholleen mitä haluaa, mutta kehottaisin harkitsemaan, onko roinaaminen sen arvoista? Netistä löytyy ihan riittävästi tietoa haittavaikutuksista. Vaikka osa aineita käyttävävistä hanakasti kiistävät roinaamisen vaikutukset mielialoihin ja terveyteen yleensä, on minusta selvää, että roinaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tietysti on niitäkin, jotka eivät edes tavoittele suurta lihasmassaa, vaan käyttävät aineita saavuttaakseen Calvin Klein -mallin kunnon. Sillä kun ilmeisesti heruu hyvin, mutta vähänpä ne pojat tietävätkään. Yhtä kaikki, kannattaa todella funtsia hetken jos toisenkin, mikäli mielessä on astua roinaamisen tielle. Se tie voi nimittäin kaduttaa myöhemmin pahemman kerran.

Esimerkkikuvassa blogin kannanotto Pariisin terrori-iskuihin.

Jääkiekko - suomalaisten lemmikki

Muistan vielä ajat, jolloin en ymmärtänyt asioista juuri mitään. Katselin sohvalla sipsejä ja karkkeja syöden, kuinka Suomi pieksi Slovenian 12-0 kotikisoissa vuonna 2003. Muistan myös hyvin sen apaattisen surullisuuden, mikä vallitsi lukiossamme, kun myöhemmin samoissa kisoissa Suomi menetti 5-1 johtonsa Ruotsia vastaan tunnetuin seurauksin. Olin siis tuolloin kuten moni muukin - minä seurasin jääkiekon MM-kisoja. Kisoja, joita irvileuat ihan aiheesta kutsuvat Skoda-cupiksi. Jokakeväistä kiekkojuhlaa, jota seuraa moni sellainenkin, joka ei muuten urheilua katso. Minä en ole seurannut kyseisiä kisoja yli kymmeneen vuoteen, sillä onhan ihmisellä aina lupa viisastua varttuessaan. Pidän Suomessa joka kevät toistuvaa jääkiekon MM-hypetystä huvittavana juttuna, sillä kisoissa ei ole paikalla maailman parhaita pelaajia, eivätkä kisat kiinnnosta edes lajin emämaassa, Kanadassa. Silti moni suomalainen on aivan innoissaan, ja mikäs minä olen siihen mitään sanomaan. Ihmettelen vain kovasti kyseistä huumaa. Myös pikkuleijonien maailmanmestaruudet ovat saaneet vallalle aivan kohtuuttoman kovan hypetyksen, olkoonkin, että nuorten MM-kisat ovat käsittääkseni suhteessa kovatasoisemmat kuin aikuisten Skoda-cup. Pikkuleijonia on hehkutettu niin paljon, että kyseisillä pelaajilla on takuuvarmasti vientiä sekä sievien lukiolaistyttöjen että nuorten miesten perässä olevien puumien keskuudessa. Kyllä poikien kelpaa! Toki lupaavilla suomalaiskiekkoilijoilla on myös taloudellisesti paremman näkymät kuin esimerkiksi monella muulla lajiinsa tosissaan panostavalla nuorella urheilijalla.

Ymmärrän toki, että suomalaisissa kotikatsomoissa jääkiekko on keihäänheiton ohella se seuratuin laji siksi, että siinä Suomen maajoukkue on saavuttanut kohtalaisen hyvin menestystä viime vuosina. Formula 1:ssä ja rallissa suomalaiskuskit ajavat pellolle, mäkihyppääjät pärjäävät tällä hetkellä ainoastaan Afrikan maita vastaan, hiihdossa norjalaiset vievät joka kerta sijat 1 - 55, eikä jalkapallon A-maajoukkue ole pystynyt sankaritekoihin. Lento- ja koripallossa on sentään ollut hieman enemmän ilonaiheita, mutta en usko niiden keräävän kuitenkaan samanlaista katsojamäärää kuin Skoda-cupin alkusarjan ottelu Suomen ja Itävallan välillä. On toki niitäkin, joiden mielestä "jääkendon" katsominen on pyhäinhäväistystä (terveisiä FutisForumille), mutta olen ympäristöäni havainnoidessani huomannut monen vähemmän urheilua seuraavan katsovan mieluummin jääkiekkoa kuin jalkapalloa. Jostain syystä etenkin naisväki tuntuu lämpiävän paremmin jääkiekolle.

Jääkiekko on Suomessa myös median suosiossa. Rami Hietaniemen (joka on mielestäni yksi tämän hetken kovimpia suomalaisurheilijoita) painittua viime syksynä olympiapaikan, sai uutinen aiheesta Helsingin Sanomissa palstatilaa muutaman rivin verran. Saman päivän Hesarissa jääkiekkoliigan alkamisspekulaatiot saivat reilusti tilaa. Vaikkei Hietaniemi paininutkaan MM-mitalia, on olympiapaikan napaamminen julmetun kova teko mieheltä, jonka ei käsioperaatiossa tapahtuneen hoitovirheen ja sitä seuranneiden ongelmien takia pitänyt enää koskaan painia. Siksi juttu olisi ansainnut mielestä enemmän palstatilaa. En väitä, etteivät NHL:ään leukojaan kasvattamaan tähtäävät kiekkolijat treenaisi kovaa, mutta jotain kamppailulajeista tietävänä väitän Hietaniemen treenimäärän olevan huomattavasti suurempi, vaikka lajien "kovuuden" vertaaminen onkin yleisesti ottaen melko hölmöä. 

Kokonaan oma lukunsa ovat jääkiekkoon erikoistuneet urheilutoimittajat. Minusta jääkiekko on aika yksinkertainen peli, jossa tarkoituksena on tehdä enemmän maaleja kuin vastustaja. Sen perusteella, mitä olen urheilulehtiä lukenut, käsittelevät suomalaiset jääkiekkotoimittajat lajia  todella moninmutkaisena pelinä, jossa valmentajan rooli on keskeinen. Mutta se ei riitä, että jääkiekosta puhutaan kuin monimutkaisena tieteenä. Jääkiekkotoimittajat ovat välillä kantaneet suurta huolta siitä, tuleeko Suomesta enää koskaan Teemu Selänteen kaltaisia maalitykkejä, ihan kuin se olisi koko Suomen kansan tulevaisuuden kannalta todellinen ydinkysymys. Huvittavin jääkiekosta kirjoittanut heppu on ehdottomasti Urheilulehteen takavuosina kirjoitellut Petteri "Pelikirja" Sihvonen, joka vei tieteellisyyden huippuunsa jääkiekko-otteluita analysoidessaan. Kaikkitietävä Sihvonen muun muassa tiesi kertoa, että Suomi olisi voittanut Torinon olympialaisissa kultaa, jos Erkka Westerlundin sijaan päävalmentajana olisi ollut tunnetusti leppoisa seuramies nimeltä Raimo Summanen. Sihvonen ärsytti jutuillaan niin Kummolaa kuin Hjallistakin.

Urheilusanomien toimittaja Vesa Rantanen sanoi jokus jääkiekon olevan fyysisesti rankin joukkuelaji. Toki jääkiekossa rymistellään, taklataan ja saadaan vakavia aivotärähdyksiä, mutta onko se silti fyysisesti rankin urheilulaji? Mitä uusiseelantilaainen rugbykorsto tuumisi tuosta lausahduksesta? Sitä en kiellä, etteikö Rantasella olisi hyviäkin kirjoituksia, mitä tulee esim. juniorijääkiekon kustannusten kritisoimisen. Yleisesti ottaen fanaattisesti jääkiekkoon suhtautuvat toimittajat vaikuttavat unohtavan sen, että laji on ykkönen vain Kanadassa ja Suomessa. Monelle suomalaiselle kiekkoniilolle voi tulla yllätyksenä, että esimerkiksi krikettiä seurataan maailmalla paljon enemmän kuin jääkiekkoa. Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoista NHL jää NBA:n, NFL:n ja MLB:n jalkoihin, poikkeuksena toki Kanada, jossa Kanada on erityisasemassa. Tietysti myös Putinille jääkiekossa menestyminen on osoitus hänen järjestelemänsä paremmuudesta ja samalla se lieventää kaipuuta vanhoihin neuvostoaikoihin.

Typerimmästä jääkiekkoon liittyvästä asiasta, eli tappeluista voisi kirjoittaa melkein oman juttunsa. En tarkoita pelin tuoksinassa tapahtuvia torikokouksia ja pieniä myllyjä, vaan ennalta sovittuja "hanskat jäähän" -hetkiä. Kun nämä keskimäärin neljä minuuttia ottelussa peliaikaa saavat nelosketjun tappelijat mätkivät teatraalisesti toisiaan, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jos haluan katsoa aikuisten miesten välistä ottelemista, katson mieluummin vapaaottelua. Jos haluan katsoa liharekkojen välistä ennalta sovittua "tappelemista", katson siinä tapauksessa WWE:tä (tähän John Cenan tunnari...).

Skoda-cup järjestetään taas muutaman kuukauden päästä, ja leijonapaitoihin ja Karjala-lippiksiin verhoutnut rahvas miehittää urheiluravintolat. Jääkiekkotoimittajat yrittävät analysoida, miksi Suomen ylivoima ei toimi, eikä varmoistakaan paikoista tehdä maaleja. Tuttuun tapaan maalivahtipelin todetaan olevan Suomen vahvuus. Jos Suomi sattuu voittamaan kisat, täyttyy Twitter "#torillatavataan"-merkinnöistä. Ja joku humaltunut mies päättää toki osoittaa isänmaallisuuttaan kylpemällä Havis Amandan suihkulähteessä ja hoilaten "Suomi on uusi maailmanmestari". Kauppatorin kultajuhlassa nuuskahuuliset pelaajat aiheuttavat pahennusta ja juhlien jatkojen jälkeen iltapäivälehdistö arvuuttelee, lähtikö tuore Miss Suomi jonkun pelaajan matkaan. Itse aion olla Suomen pelien aikana treenaamassa. Yleensä silloin salilla on hyvin rauhallista. Sotshin olympialaisten aikaan suomalaisuuteni kyseenalaistettiin siksi, etten ollut ryntäämässä salilta kotiin olympiakiekon pariin.

Loppuun haluan lainata Stanley Cup -voittaja Kimmo Timosen kommettia Helsingin Sanomissa. Vähän miettimistä jääkiekon mahtavuudesta sokaistuneille kansalaisille.

"Joukkuelajeissa on aina kaverin tuki vieressä, mutta yksilölajeissa sitä turvaa ei ole. Varsinkin ne yksilölajien urheilijat, jotka pysyvät maailman huipulla pitkään, ovat silmissäni huippuja ylitse muiden."

Viisaita sanoja.

En ole muilta kiireiltäni valitettavasti ehtinyt kirjoitella taas liian pitkään aikaan mitään. Mutta Te, rakkaat lukijani, varmasti ymmärrätte minua, sillä tiedätte äärimmäisen omistautumisen HC Natural Bodybuilding & Fitness -elämäntyylin vaativan usein säkrifaisseja. Viimeisten parin kuukauden aikana olen joutunut valitsemaan äärimmäisen epäinhimillisistä kuntosalitreeneistäni palautumisen ja muihin juttuihin käytetyn ajan väliltä. Blogin kirjoittaminen kuluttaa ainakin 5 kilokaloria, joten olen joutunut valitsemaan palautumisen. Tunnetustihan kaikki ylimääräinen rehkiminen lisää kataboliaa ja on siten omiaan heikentämään lihasten kasvua. Tämänkertaisessa lyhyessä jutussani kerron siitä, miten oma typeryys voi pilata kehityksen kuukausiksi, jopa vuosiksi ja pahimmassa tapauksessa loppuiäksi.

Tunnustus

Olen hyvin rehellinen mies, jota omatunto soimaa helposti. En anna itselleni helposti anteeksi, ja olen itseni pahin kriitikko. Joskus yritän olla myöntämättä virheitäni ja pyrin jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tuollaisessa tilanteessa alkaa omatuntoni kuitenkin piinaamaan minua, enkä pysty kauaa peittelemään mieltäni painavaa taakkaa. Tällä viikolla tein jotain, joka ei toivottavasti toistu enää koskaan. Ei, en saa toivoa sitä. Minun on ehdottomasti pidettävä huoli siitä, ettei vastaava toistu enää koskaan. Ei koskaan. Jos niin käy vielä kerran, voin samantien lopettaa treenaamisen ja siirtyä täysipäiväiseksi kynäniskaksi. Tiedän, nuo ovat painavia sanoja, mutta painava on taakkanikin, jota kannan torstaisen virheeni jälkeen. Ajan sanotaan parantavan haavat. Minun kohdallani näin ei ole käynyt, vaikka möhläyksestäni on jo muutama päivä aikaa. Olen pitänyt taakkaani sisälläni, mutta enää en pysty peittelemään sitä, vaan minun on ehdottomasti kerrottava siitä Teille. Toivon, että olette minulle armollisia, mutta en anele anteeksiantoanne. Vika on minun ja minun pitää kestää seuraukset, olkoot ne kuinka kohtalokkaita hyvänsä.

Mitä sitten tapahtui? Torstaina työpäivän jälkeen lähdin tarmoa puhkuen läheiselle legendaariselle HC-kellarisalille, tarkoituksenani tehdä kaikista pyhimpiä liikkeitä eli penkkiä ja hauiskääntöä. Olin luottavainen treenin suhteen, vaikka alla olikin jo pari eläimellistä treeniä alkuviikosta. Minulla oli varma tunne siitä, että rauta tulisi nöyrtymään. Vaan itku pitkästä ilosta, kuuluu vanhan kansan viisaus. Kaivaessani treenikassistani kamppeita esille älysin lähes välittömästi, että olin samassa tilanteessa kuin Jutta G. Superdieettien ensimmäisellä tuotantokaudella: palautumisjuoma oli jäännyt kotiin! Hyvä fiilis mureni hetkessä, ja olin hetkessä lähes epätoivon partaalla. Te kaikki tiedätte hyvin, ettei treenistä ole mitään hyötyä, jos palkkaria ei saa sekunnilleen oikeaan aikaan treenin jälkeen. Anabolinen ikkuna jää silloin hyödyntämättä ja jokainen yksittäinen toisto on ollut turha. Jos minulla olisi ollut selkärankaa, olisi pakannut kamani ja käynyt hakemassa palkkarin kotoani, mutten toiminut näin. Treenasin kyllä, mutta olin hyvin tietoinen siitä, että kaikki uurastus tulisi olemaan turhaa. Tein penkkiä ja hauiskääntöä - turhaan. Virheestäni johtuen olen entistä kauempana kropasta, jota naiset himoitsevat ja miehet kadehtivat. Pahinta tässä on se, etten voi syyttää virheestäni turvapaikanhakijoita, tulevaa ex-vaimoani, naapureita, vihervasureita tai muita salitreenaajia. Virhe oli ainoastaan minun ja minä kannan seuraukset. Rantakuntoon 2016 -projektini saattaa jäädä tyngäksi tämän takia. Tuskin pääsen enää Fitfarmin valmennukseen, enkä saa enää alennuksia Fitnesstukun tuotteista. Pienillä virheillä voi olla kallis hinta.

Joku saattaa aiheellisesti kysyä, miksi avauduin tästä asiasta. En kaipaa sääliä, enkä huomiohuoraa. Kirjoitin tämän purkaakseni sydäntäni, mutta ennen kaikkea muistuttaakseni muita: pitäkää aina huoli siitä, että palkkari kulkee mukananne. Unohduksen seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Ei ainoastaan fyysisesti, vaan ennen kaikkea henkisesti. Olen tyytyväinen, jos tämän luettuaan joku bodarinalku tarkastaa ennen jokaista treeniään, että palkkari on varmasti mukana. Toivon sydämeni pohjasta, ettei kukaan teistä tee samaa kohtalokasta virhettä kuin minä.

Vakavin terveisin,

#eatfatstayfit

Keitä sitten ohjelmassa esiinytvät naiset ovat? Yksi on 40-vuotiaan pahisjääkiekkoilijan morsmaikku, kaksi elää jonkinlaisen räppärintekeleen rinnalla ja neljäs mimmi on näytellyt taiteellisesti korkeatasoisessa viihdeohjelmassa. Pari mimmeistä työskentelee personal trainereina, ja siten he ovat Kim Jong-unin kaltaisia ehdottomia auktoriteettejä mitä tulee treenaamiseen ja ruokavalioihin. Toki myös jokainen naisista kirjoittaa blogia, joten voisin halutessani leikkisästi kutsua heitä hengenheimolaisiksi. Tarkoituksenani ei ole paneutua ohjelmassa esiintyvien mimmien yksityiselämään, ulkonäköön tai ajatuksiin silikonitisseistä. Käsittelen ohjelmaa pintaa syvemmältä: miksi kyseistä ohjelmaa ylipäätään esitetään ja pyritäänkö sillä vaikuttamaan ihmisten ajatuksiin esiteltävästä elämäntyylistä?

(Kuvan lähde: http://is11.snstatic.fi/img/978/1426676843709.jpg)

Viihdettä, motivointia vai propagandaa?

Kuten jo mainitsin, ei Fitnesspäiväkirjojen kaltaista ohjelmaa tehtäisi, jos sen ei uskottaisi keräävän tiettyä katsojamäärää. Tuskin kukaan on ajatellut ohjelman keräävän satoja tuhansia katsojia, mutta taloudellisen tilanteen ollessa heikonpuoleinen ei jo nyörejään kiristänyt MTV olisi satsannut ohjelmaan (Fitnesspäiväkirjat pyörii siis Maikkarin naisille suunnatulla AVA-kanavalla), ellei olisi uskonut ohjelman kiinnostavan tiettyjä katsojia. Toisaalta Fitnesspäiväkirjat ei liene kovinkaan kallis projekti, sillä ohjelmassa esiintyvät naiset kuvaavat ohjelmassa pääasiassa itse itseään. Jutan ja Bullin läskinsulatteluohjelmien sekä tietysti yleisen fitnessbuumin myötä oli odotettavissa, että katsojille raotettaisiin pian fitnesselämän salaisuuksia ja raadollisuutta. Osalle Fitnesspäiväkirjat on varmasti leppoisaa "aivot narikkaan" -taustaviihdettä, jota katselee paremman tekemisen puutteessa. Joku saattaa saada siitä motivaatiota "Kesäkuntoon 2037" -projektilleen, ja voipa jokunen yksilö seurata ohjelmaa ja sen päähenkilöitä aidosti ihaillen. Ohjelmaan ihailevasti suhtautuvat ovat todennäköisesti fitnesslavoista haaveilevia nuoria mimmejä, joiden mielestä lavalla säteileminen on kovin mahdollinen fyysinen suoritus. Punavihreiden feministinaisten mielestä ohjelma varmaan ilmentää aikamme ulkonäkökeskeisyyttä ja pinnallisuutta, ellei jopa esineellistä ja alista naisia. Jotkut miehet taas saattavat katsoa ohjelmaa omista, hyvin perimiehisistä syistään.

On syytä uskoa, ettevät nämä neljä naista ole lähteneet ohjelmaan ainoastaan fitnessevankeliumia julistaakseen, vaan omaa näkyvyyttään lisätäkseen. Televisio-ohjelmassa esiintyminen ei ole arkipäivää ihan jokaiselle IG:ssä puuro- ja persekuvia esittelevälle wannabe-fitnesspimulle. Kannattaa muuten panna merkille, että ohjelmassa naiset treenaavat hyvin usein vähintään kevyessä meikissä. Muutenkin kaikenlainen bling bling ja eräänlainen "fitnessglamour" liittyy olennaisesti ohjelmaan, vaikka tuskin kukaan ohjelman esiintyjistä sitä myöntääkään.

Kuten todettua, voi joillekin Fitnesspäiväkirjat olla motivaation lähde. Entisestä sohvaperunasta tulee hetkessä aktiiviliikkuja hänen huumaannuttua Fitnesspäiväkirja-mimmien energisyydestä sekä ruudun läpi säteilvästä kauneudesta ja sporttisuudesta. En kiellä, etteikö joillekin kyseinen ohjelma voi olla inspiraationa tehdä jotain muutakin kuin selailla H & M:n katalogia ja juoda Kopparbergiä, mutta on nähtävä pintaa syvemmälle, jotta pystymme ymmärtämään mistä Fitnesspäiväkirjoissa todella on kyse. Ohjelman pääasiallisena kohderyhmänä lienevät ainakin jonkin verran treenaavat naiset, joille salilla käyminen on kovin mahdollinen juttu. Toisaalta on aivan selvää, että Fitnesspäiväkirjat on selvästi osa suurempaa kokonaisuutta, nimittäin kotvan aikaa pinnalla ollutta fitnessbuumia. Olen aiemmin kirjoittanut julkimoiden treenaamisen hehkuttamisesta ja fitnessblogeista. Fitnesspäiväkirjat on yksinkertaisesti jatkumoa tälle. Itse asiassa Ylen nettisivuillakin on ollut jo fitnessaiheisia juttua. Lienee muuten vain ajan kysymys milloin toinen muotilaji, eli minulle niin rakas CrossFit saa oman reality-show'nsa. Vai onko seuraavaksi vuorossa sittenkin hien, kyyneleiden ja tekorusketuksen näytös, odotettu Shortsibodarit-sarja?

Kuten olen monesti sanonut, on vain hyvä, jos fitnessbuumi saa osan aikaisemmin treenaavista ihmisistä tekemään edes jotain fyysistä kuntoa parantaakseen. Suurin osa tähtää johonkin ihan muuhun kuin lavasäteilyyn, mikä on vain hyvä asia. Joltain kuitenkin mopo karkaa käsistä ja heille fitness onkin yhtäkkiä elämää suurempi juttu. Fitnesskisaajia on viime aikoina tuotu entistä enemmän tavallisten pulliaisten tietoisuuteen esim. iltapäivälehtien nettisivuilla, jotka kertovat fitnesskaunottarien hurjista treeneistä ja jääkiekkoilijoiden "fitnessrakkaista". Mielestäni on perusteltua väittää, että fitnessmeininkiä pyritään nostamaan sellaiselle jalustalle, jolle se ei kuuluisi. Fitnesspäiväkirjoissa on paljon samaa kuin viitisen vuotta sitten esitetyssä Sali-nimisessä ohjelmassa, joka intronsa mukaan esitteli Suomen kovinta kamppailulajisalia. Siinä missä Fitnesspäiväkirjat esittää mimmit todellisina itsekuri-Iitoina, korosti Sali jokaisen vapaaottelun peruskurssin käyneen olevan todellinen aikamme gladiaattori.

Joku saattaa Fitnesspäiväkirjoja katsellessaan ajatella siinä esiintyvien mimmien treenaavan harvinaisen kovaa ja tekevän hirmu kovasti työtä kuntonsa eteen. Kerrottuani eräälle tutulle naiselle kriittisiä mielipiteitäni ohjelmasta, hän nosti esille sen, että ihmiset eivät tajua sitä työn määrää, jota mimmit tekevät kroppansa eteen. Tiedän kyllä, että ohjelman naiset ovat ainakin kroppansa puolesta keskimääräistä paremmassa kunnossa ja he ovat tehneet muutakin kuin jutelleet salilla. Mutta ovatko heidän treeninsä erityisen rankkoja ja onko heidän omistautumisensa aivan yli-inhimillisellä tasolla? Vastaus kumpaankin on ei. Fitnesshurahtaneet ovat ties kuinka pitkään yrittäneet vakuuttaa meitä skeptisiä siitä, että heidän elämäntapansa vaatii spartalaista itsekuria, treenien ollessa epäinhimillistä rääkkiä. Fitnesspäiväkirjat-ohjelmassa yritetään todistaa lajin kovuus jne. Toki ohjelmassa näytetään myös fitnessmimmeille niin tyypillisiä repsahtamisia roskaruuan pariin ja karkkipäiviä, mutta lähinnä katsojalle yritetään näyttää, miten vaativan tien mimmit ovat valinneet. Huomauttaisin kuitenkin, että kyseiset mimmit treenaavat lähinnä salilla vipuvarsi- yms. laitteilla. Kuinka monesti heidän treeninsä ovat oikeasti superrankkoja? Eräs ohjelman naisista teki jalkaprässiä 300 kilolla. Kova tulos, mutta millaisella liikeradalla? Jos nainen olisi tehnyt esim. syväkyykkyä yli sadalla kilolla, voitaisiin häntä pitää vahvana naisena. Jalkaprässi ei kuitenkaan ole juuri kenenkään mielestä hyvä voiman mittari, paitsi ehkä fitnesstypyjen. Mitäköhän kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset painonnostajanaiset ajattelevat fitnessnaisten voimista?

Surkuhupaisin kohtaus ohjelmassa oli, kun toinen personal trainer -mimmeistä kannusti asiakkaitaan jollain kahvakuulatunnilla huutamalla "No niin urheilijat!" Ei siis riitä se, että fitnessmimmit pitävät lajiaan urheiluna ja itseään suunnilleen huippu-urheilijoina, vaan tavalliset ryhmäliikuntatunneilla käyvät ihmisetkin ovat jo urheilijoita. Jos siitä tulee hyvä mieli niin olkoon, mutta ehkä olisi hyvä välttää urheilija-sanan käyttöä ryhmäliikuntatunteja vetäessä. Yhdessä jaksossa näytettiin myös, kun mimmit kantoivat toisiaan reppuselässä rappusissa. Varmasti joku oman elämänsä lavasäteilijä ajatteli kotisohvallaan, että kyseessä oli harvinaisen rankka suoritus. Itsekin muutaman kerran kaveri reppuselässä rappusia kipittäneenä en oikein vakuuttunut. Jostain syystä irvistin enemmän kuin Fitnesspäiväkirjoissa nähtiin, enkä kyennyt oikein jauhamaan paskaa suorituksen aikana, vaikkei minulla ei ollutkaan Yamashitaa selässäni. Ehkä kuntoni on yksinkertaisesti reilusti huonompi kuin Fitnesspäiväkirjojen mimmeillä...

Koska fitness on nyt pinnalla, ei televisiossa näytetä reality-ohjelmaa yleisurheilijanaisten elämästä. En ole myöskään huomannut televisiotarjonnassa ohjelmia voimistelija- tai taitoluistelijatyttöjen arjesta. Sekä voimistelijat että taitoluistelijat treenaavat jo hyvin nuorena erittäin paljon, useiden valmentajien ollessa kivikasvoisia itäeurooppalaisperäisiä tätejä, joiden kritiikkiin verrattuna Bullin murahtelut valmennettaville ovat leppoisia satuhetkiä (olen esim. Kisahallilla todistanut, kun pieni voimistelijatyttö sai kuulla kunniansa). Itse olen nähnyt läheltä juniorien treenaamista ja kisaamista. Monilla on  junioreina useat treenit viikossa, joiden päälle tulevat kisat ja leirit. Jotkut harrastavat ja kilpailevat parissakin lajissa. Balettitanssijoiden treeni on todella rankkaa ja fyysistä, mutta heillä ei ole tarvetta korostaa samalla tavalla lajinsa rankkuutta kuin fitnessneidoilla. Jos pidät tämänkin luettuasi fitnessiä superrankkana juttuna, kehotan sinua menemään katsomaan minkä tahansa urheilulajin treenejä. Fitnesskisaajien treeni saattaa toki välillä olla hyvin rankkaa, mutta toivoisin fitnesslasien läpi asioita katsovien ymmärtävän, että keskimäärin fitness jää rankkuudessaan kovin kauas monista muista lajeista. Itse asiassa kymmenien kilometrien päähän, sanoisi maratoonari. Eikä kannata vetäädieetin rankkuutta esille - tiedän kokemuksesta, että suorituslajissa huomattavan painonpudotuksen jälkeen on kohtalaisen ikävää mennä kisaamaan, kun energiatasot ovat matalalla ja vastassa on toinen ihminen, joka pitäisi voittaa. Hieman eri juttu kuin lavalla säteileminen, oli dieettaaminen riisikakuilla ja parsakaalilla miten rankkaa hyvänsä.

Edellä mainitsin, että pari Fitnesspäiväkirjoissa esiintyvästä naisesta toimii nykyään niin jumalallisessa personal trainerin ammatissa. Tämä antaa heille vaivihkaa mahdollisuuden mainostaa palveluitaan (mikä ei missään tapauksessa ole väärin, onhan kyse kaupallisesta kanavasta), mutta myös korostaa fitnesselämäntavan ylivertaisuutta satunnaisia suklaarepsahduksia lukuun ottamatta. Kun he kuvaavat omia fitnessaterioitaan, tulevat he samalla huomauttaneeksi ihmisille, että miten pitää syödä, jos haluaa olla kunnossa ja yhtä kova tyyppi kuin hekin. Eräässä jaksossa yksi naisista söi ennen dieetin alkamista poikkeuksellisesti nakkeja ja ranskalaisia. Toivottavasti dieetti ei kärsinyt liikaa tuosta valitettavasta  fitnesspolulta. Kuten kuvaan sopii, saavat kaikenlaiset superfoodit ja ihmejauheet kohtuuttoman suuren painoarvon. Ilmeisesti Fitnesspäiväkirjojen teemaan ei sopisi, jos joku sattuisi pysymään kunnossa syömällä lihapullia ja perunamuusia, karjalanpaistia ja pottuja tai vaikka siskonmakkarakeittoa.

 Lopuksi

Jos joku Fitnesspäiväkirojen fani sattuu lukemaan tämän, toivon hänen ensimmäiseksi pohtivan sitä ohjelman antamaa kuvaa lajista tai elämäntavasta, riippuen kumpana fitnessiä pitääkään. Seuraavaksi kehotan jokaista fitnessfania ja ohjelmasta hullaantunutta avaamaan YouTuben ja etsimään sieltä eri lajien urheilijoiden treenivideoita. On hyvä saada hieman perspektiiviä siihen, millaista treenaaminen on lajeissa, joissa suoritus ratkaisee ulkonäön sijaan. Se, että fitnesstypyjen arkea näytetään televisioissa, ei tarkoita lajin harrastajien olevan ylivertaisia superurheilijoita, vaikka jotakuinkin sellaisina heidät yritetään esittää. Ja muistakaa, että pelkkä salitreeni ei ole ainoa vaihtoehto fyysisen kunnon petraamiseksi. Suosittelen jokaista fitnessmimmiä kokeilimaan vähän muutakin kuin salilla äheltämistä ja Crosstrainerilla treenaamista.

Fitnessmimmit saavat tällä hetkellä aiempaa enemmän julkisuutta, mutta onko niin enää parin vuoden päästä? Käykö niin, että 5-10 vuoden päästä suurin osa fitnessiin hurahtaneistakin nauraa huvittuneina sille, että Fitnesspäiväkirjoja ylipäätään näytettiin? Erilaiset ilmiöt ja buumit kun tuppaavat menettämään hohtonsa aika nopeasti. Voi olla, että CrossFit-niminen mörkö vie vielä fitnesskisaajat mennessään ja bikini fitness kuolee lajina, jos tulevaisuudessa mimmit tekevät kilpaa kippileukoja. Ja mistä sitä ikinä tietää, jos vaikka tuotantoyhtiöt haluavat tehdä sarjan Eat Fat, Stay Fit -elämäntapaa noudattavista...

Olen viihtynyt oikein hyvin kaupungin, vaikka aukioloajoissa on ajoittain toivomisen varaa (esim. pyhät kiinni ja osa saleista kesällä yli kuukauden suljettuina) ja treenaajia saattaa välillä olla salien kokoon nähden liikaa. Kaupungin hikiluolissa treenaa kuitenkin sellaisia persoonia, joita en usko kaupallisilta saleilta löytyvän. Magnesiumia saa käyttää, eikä kukaan valita, jos rinnallevedon jälkeen pudottaa painot lattialle. Paikat ovat nuhruisia, suihkutilat ovat ankeat, mutta eihän sitä olla tultukaan viiden tähden hotelliin. Treenien ohessa vittuillaan lämpimästi muille ja kerrotaan huonoja juttuja. Naiset eivät jostain syystä kauhean usein näille saleille eksy, eikä lapsiparkista tai lisäravinnemyymälästä ole tietoakaan.

Vaikka hikiluolat riittävät minulle hyvin, esittelen seuraavaksi omia ajatuksiani siitä, millainen olisi minulle täydellinen sali.

Jos saisin joskus vallan päättää esim. kunnallisten salien suunnittelusta ja varustelusta, lähtisin karsimaan kaikesta turhasta. Aerobisista laitteista kelpuuttaisin soutulaiteet ja yksinkertaiset kuntopyörät, mutta crosstrainereita yms. helvetinkoneita ei sinne kaivattaisi. Ne vievät turhaan tilaa, samoin kuin monet laitteet. Jalkaprässi ja hack-kyykkylaite ovat sallittujen listalla, mutta ylätaljan, pec deckin yms. voisi suosiolla jättää bodarien ja fitnesstypyjen suosimille saleille..

On sanomattakin selvää, että tilaa ja nostopaikkoja pitäisi olla riittävästi. Kunnon nostolava pitäisi olla kaikilla saleilla, jotta rinnallevetoa ja tempausta voi treenata kunnolla. Oikeastaan on käsittämätöntä, että esim. parkettilattiaisia kuntosaleja on ylipäätään olemassa. Parhaalla mahdollisella salilla kyykkypaikkoja tulisi olla muutama, koska niitä käytetään myös esim. pysty- ja vauhtipunnerruksessa. Vaikken olekaan penkkipunnerruksen suuri fani (olosuhteiden pakosta teen sitä tällä hetkellä), olisi punnerruspenkkejäkin hyvä oli pari liikkeen suuren suosion takia. Lisäksi muutama säädettävä penkki esim. käsipainopunnerruksia varten kuuluisi varustukseen. Leuanvetopaikkoja olisi muutama, jokainen niistä eri korkeudelle asennettuna eripituisia ihmisiä varten. Leuanvetopaikkkojen ja dippitelineiden luona olisi myös pari laadukasta lisäpainovyötä. Vatsa- ja selkälihasliikkeitä varten olisi pari erilaista penkkiä, vaikka varsinkin vatsoja voi treenata vallan mainiosti ilman mitään penkkejä. Mitään vatsalihasrutistuslaitteita ei tarvitsisi yhdellekään salille hommata.

Jos saisin päättää, jokaisella salilla olisi muutama painonnostotanko, jota ei käytettäisi muuhun kuin painonnostoliikkeiden harjoitteluun. Ne idiootit, jotka pilaisivat pn-tangot käyttämällä niitä penkkipunnerruksessa saisivat elinikäisen porttikiellon salilleni. Telineitä varten olisi muutama laadukas voimanostotanko sopivalla karhennuksella. Levypainot olisivat taattua Eleiko Sweden tai Leoko Finland -laatua. En ymmärrä lainkaan, miksi muunlaisia painoja edes valmistetaan. Painonnostokiekot kun sopivat bodaukseen, yleisvoimailuun ja kaikenlaiseen hippailuun. Tässä yhdeydessä on paikallaan mainita, että kotikaupunkini valitettavasti hankki eräälle salille "kahvallisia" levypainoja. Nehän eivät juurikaan kestä esim. rinnallevetoharjoittelua. Tottakai kunnon pn-kiekot maksavat lelulevyjä enemmän, mutta ne myös kestävät hyvin rankkaakin runnomista.

Kuten levypainot, myös käsipainot saisivat olla sen verran lujaa tekoa, etteivät ne ole heti mutkalla astetta kovemman käytön jälkeen. Käsipainokokoelman ei tarvitsisi olla mahdottoman suuri, sillä 80 kilolla yhden käden soutua tekevät bodarit tuskin muutenkaan ilmaantuisivat salilleni. Kahvakuulia voisi myös olla jokunen. Mutkatangot jne. eivät ole mitenkään välttämättömiä, mutta niitäkin voisi olla pari kappaletta. Vaikka minun suunnittelema sali ei olisi missään tapauksessa Kalliin Kuntopiirin ideologiaa (lue CrossFitia) suosiva sali, roikkuisi katosta pari köyttä kiipeilyä varten. Traktorin renkaat, lekat, painokelkat jne. ovat hyviä juttuja, mutta ne sopivat paremmin ulkoharjoittelua varten.

Salin säännöt kieltäisivät härskit v-aukkoiset t-paidat, joista pilkottaisi rintaan tatuoitu kaunokirjoitustöherrys. Lippiksen pitämisestä treenin aikana joko trendibodari- tai lätkäjätkätyyliin seuraisi armotonta kettuilua. Myös erilaisten bodarirytkyjen ja ylenpalttisesta lisäravinnehifistelystä seuraisi ankaraa kuittailua. Minä en varsinaisesti tarvitse treenimotivaation lisäämiseksi musiikkia, mutta se on varmaa, ettei täydellisellä salilla soisi lainkaan Suomi- tai mikään muukaan räppi. Kunnon salille sopii vain hard rock, heavy ja thrash metal. Soittolistalla olisi sellaisten suurten orkestereiden kuten Iron Maidenin, Metallican, Megadethin, Black Sabbathin, Judas Priestin, Dion, Iced Earthin, Slayerin, Anthraxin, Saxonin, Motörheadin ja Testamentin tuotanto, vain muutamia mainitakseni. Valitettavasti nuoret bodarinalut eivät ole todennäköisesti kuulleetkaan näistä yhtyeistä. Sen voin paljastaa, että niiden sanoituksissa on vähän syvällisempää sisältöä kuin se, kuka onkaan salilla ensimmäisenä ja viimeisenä.

_ _ _

Heikkona hetkenä menin tilaamaan akuuttiin kalorinpuutokseen pieruheraa ja maltoa. Lähetyksen mukana sain ilmaiseksi t-paidan. Kiva juttu, mutta paitaa piti vähän tuunata. Kirjoitan seuraavaaksi monen lukijan toivoman jutun Fitnesspäiväkirjat-ohjelmasta. Siihen asti: