Osa blogin lukijoista muistanee vielä Vintiöt -tv-sarjan kaksi voimamiestä, jotka hokivat "mitään en oo ottanut" -lausetta. Erilaiset suorituskykyä parantavat, urheilussa kielletyt aineet liitetään etenkin voima- ja kestävyyslajeihin, joten on luonnollista, että voimamiesten douppaamiselle irvailtiin kyseisessä 90-luvun hittisarjassa. Mutta onko asia niin yksinkertainen, että ainoastaan voimailijat, bodarit ja kilpapyörälijät douppaavat? Ei tietenkään. Vaikken ole mikään dopingaineiden historian ja niiden käytön asiantuntija (olen 110-prosenttisesti naturaali), olen jo pitkään ajatellut kirjoittaa aiheesta, sillä liittyyhän se keskeisesti minulle niin rakkaseen kehonrakennus- ja fitness -elämäntapaan.

Miksi urheilussa doupataan?

Haluan heti alkuun sanoa, etten kannusta ketään käyttämään dopingia, enkä näe siinä mitään järkeä tavallisisten tallajien kohdalla. Koska olen bodarien sanoin pelkkä kynäniska, ei kenenkään tarvinne epäillä sanojani. Olisi todella hienoa, jos huippu-urheilussa dopingin käyttö rajoittuisi vain muutamiin yksittäisiin urheilijoihin. Koska olen kuitenkin kyyninen realisti, epäilen lähes kaikissa vähänkin vaativimmissa urheilulajiessa esiintyvän laajamittaista kiellettyjen aineiden käyttöä. Huipulla taso on niin kova, että pienikin ylimääräinen lääketieteen hyödyntäminen saattaa tuoda merkittävän hyödyn. Monet ihmiset tuntuvat silti unohtavan, että dopingin käyttö ei ole suora oikotie menestykseen ja onneen. Ajatellaan, että hiihtäjä on pärjännyt vain siksi, että hän on käyttänyt EPO:a. Samalla unohdetaan se, että hän on kuitenkin todennäköisesti hyvin lahjakas yksilö, joka valmis treenaamaan enemmän ja eläimellisemmin kuin moni muu. Jos olet 25-vuotiaana Savon piirikunnallisissa sijoista 55 - 100 kilpaileva hiihtäjä, et tule pääsemään maailmancupin kisoissa palkintopallille, vaikka veresi vaihdettaisiin ja käyttäisit kuinka paljon EPO:a hyvänsä. Hyvin suurella todennäköisyydellä douppaavat urheilijat pärjäisivät erittäin hyvin myös silloin, jos huippu-urheilu olisi oikeasti täysin puhdasta. Dopingin käyttöhän mahdollistaa ennen kaikkea nopeamman palautumisen, ja siten urheilija pystyy harjoittelemaan enemmän, mikä taas tietysti näkyy tuloksissa. Mutta ei dopingistakaan ole mitään hyötyä, jos muut osa-alueet, kuten ravinto, eivät ole kunnossa.

Joskus usko puhtaaseen urheiluun saa jopa lapsellisia piirteitä. Esimerkiksi Sel8nne-dokumentissa valmentaja Alpo Suhonen sanoo, ettei näe dopingista olevan mitään hyötyä jääkiekossa. Toistan: Alpo Suhosen mukaan dopingista ei ole mitään hyötyä jääkiekossa. Jos Alpo Suhonen ei näe dopingista mitään hyötyä NHL-jääkiekossa, niin minäpä kerron muutamia faktoja: NHL:n runkosarjassa pelataan 82 peliä, johon päälle tulevat mahdollisesti pudotuspelit. Jos pelaaja pelaa näistä suurimman osan, täytyy hänen palautua peleistä jollain tavalla, hoitaa vammoja ja vielä kaiken lisäksi vielä matkustaa jatkuvasti paikasta toiseen. Tämän takia minusta on aivan selvää, että moni NHL-pelaaja käyttää jotain mustikkasoppaa vahvempaa. Se ei ole mikään salaisuus, että suomalaiset NHL-tulokkaat ovat myös saaneet huomattavasti lisää lihasmassaa pelikauden aikana, ja onpa siinä sivussa leukakin hieman leventynyt. Sama pätee myös muihin Pohjois-Amerikan ammattilaisliigoihin. Onneksi showpainipromootio WWE tekee mahtavaa antidoping-työtä. Eihän muuten firman suurin nimi John Cena (tähän taas herran sisääntulotunnari...) sanoisi televisiohaastettelussa, ettei ole missään nimessä käyttänyt steroideja.

Osaltaan myös urheilua seuraava yleisö asettaa urheilijoille paineita käyttää muutakin kuin laillisia lisäravinteita. Mitenkään Kalevan Kisoissa juoksevia sprinttereitä vähättelemättä on sanottava, ettei suurta yleisöä kiinnostaisi katsoa sadan metrin olympiafinaalia, jos tulostaso olisi Kalevan Kisojen luokka. Korostan, etten vähättele Kalevan Kisoihin osallistuvia sprinttereitä - he ovat varmasti panostaneet paljon lajiin ja juoksevat lujaa. Ymmärtänette kuitenkin, mitä ajan takaa. Nykyään satasen olympiafinaali vaikuttaa vaisulta, jos voittoaika on 9,95. Ja kyseessä on kuitenkin ihan saatanan kova aika. Entäs sponsorit? Sponsorit rahoittavat urheilijoita ja antavat huippusuorituksista bonuksia. Nämä taloudelliset seikat saattavat olla yksi syy dopingin käytölle, sillä voittaja tienaa paremmin kuin kakkonen, ja voittaakseen voi olla tarpeen käyttää kiellettyjä aineita. Tietysti sponsorit ovat käryn käydessä ensimmäisten joukossa tuomitsemassa ja irtisanomassa kärähtäneen urheilijan sopimuksia ja jeesustelemassa arvoistaan.

Kokonaan oma juttunsa on järjestelmällinen, DDR-tyylinen dopingohjelma. Nuoremmille ja historian oppitunneilla kännykkää räplänneille lukijoille tiedoksi, että DDR oli viralliselta nimeltään Saksan demokraattinen tasavalta (1949-1990), eli Itä-Saksaksi kutsuttu sosialistinen rauhaa rakastava paratiisi, jossa ihmisten elämään järjestettiin jännitystä esim. jatkuvalla urkkimisella ja kyttäämisellä. Kyseinen sosialismin mallimaa douppasi urheilijoitaan niin villisti, että naisurheilijat muuttuivat lähes miehiksi. Muutamat DDR:n urheilijoiden tekemät maailmanennätykset ovat edelleen voimassa. Vaikka DDR on kuollut ja kuopattu, ei järjestelmällinen valtion liene mitenkään harvinaista esim. rakkaassa itänaapurissamme, jos viimeaikaisia kohuja on uskominen. Ja mikä mahtaa olla Kiinan urheilumenestyksen syy väkiluvun lisäksi?

Rikos ja rangaistus

On täysin selvää, että urheilija korostaa puhtauttaan - eihän hänellä ole muuta mahdollisuutta. Tietysti asioita spekuloidaan paljon, ja varmasti ajoittain oikeasti puhtaat urheilijat joutuvat dopingsyytösten kohteiksi. Tietytillä lajeilla on erityisen vahva dopingleima. Tunnetuin esimerkki lienee maantiepyöräily. Joku minua enemmän asioista tietävä on todennut, ettei 1960-luvun jälkeen ole ollut puhtaita Tour de France -kilpailijoita. Jokainen voi itse miettiä, onko asia niin. Minusta on ihan luonnollista, että maantiepyöräilijät käyttävät dopingia. Ensin ajetaan parisataa kilsaa käytännössä ylämäkeen ja seuraavana päivänä pitäisi ajaa vastaavanmittainen matka vielä jyrkempään ylämäkeen. Jossain välissä pitäisi palautuakin. Tämän takia ei ole mikään ihme, että juuri maantiepyöräilyssä dopingin käyttö on ollut niin yleistä. Painonnostajien keskuudessa dopingkäryt ovat olleet myös hyvin yleisiä, voimanostajista ja vahvin mies -kisaajista puhumattakaan.

Vallitsevan idealistisen ajattelun mukaan urheilijaa on pidettävä puhtaana, jos hän ei kärähdä. Kärähdystä selitelläänkin sitten toistaan hupaisimmilla jutuilla (tässä suomalaiset ovat kunnostauneet vuosien varrella). Toisinaan urheilija väittää juotuneensa kieron juonen uhriksi, sillä eihän viaton urheilija tietoisesti mitään ottaisi (venäläisurheilijoiden tapauksessa kyseessä on tietysti kateellisten länsimaiden salaliitto). Milloin urheilja on luullut anabolisia steroideja vitamiinipillereiksi tai talonmies on antanut jotain, mikä myöhemmin testissä johti käryyn. Nyt tulen asiaan, mikä raivostuttaa minua eniten reaktioissa kovan luokan dopingkäryihin: kärähtäneet urheilijat ovat rikkoneet urheilun sääntöjä, ja siitä heille langetetaan lajeista riippuen eripituisia kilpailukieltoja. He eivät ole oletettavasti murhanneet, raiskanneet tai varastaneet, mutta silti heidän kohtelunsa on välillä mediassa kohtuuttuman kovaa. En edelleenkään puolusta dopingin käyttöä, mutta ihmisille soisi hieman lisää järkeä tässäkin asiassa. Mika Myllylän elämän alamäki murheellisine loppuineen on mielestäni surullisin kotoinen esimerkki siitä, mihin dopingkäryn vuosikausia kestävä vatvominen ja aiheella mässäily voi johtaa. Onneksi muut Lahdessa kärynneet ovat selvinneet paremmin. Norjalaiset aikoinaan meuhkasivat paljon suomalaishiihtäjien käryistä, mutta heillä on toki siihen varaa, koska viikinkien jälkeläisethän pärjäävät piimällä ja terveellisellä ruualla. Katsokaa vaikka Marit Björgenin lihaksia! Nainen kyykkää lisäksi aikamoisilla raudoilla ollakseen kestävyysurheilija. Mutta hän ei ole koskaan kärähtänyt, joten pakkohan hänen on olla puhdas, kuten muidenkin norjalaisten, eikö? Kunpa eläisin niin pitkään, että näkisin norjalaishiihtäjien joukkokäryn...

Toisaalta dopingkäryihin suhtautuminen vaikuttaa eroavan hyvin paljon Entisissä itäblokin maissa dopingkäry vaikuttaa olevan ihan normaali maininta urheilijan ansioluettelossa, joka osoittaa hänen tekevän kaikkensa menestyksen eteen. Vapaaottelujätti UFC:n antamat dopingpannat olivat ainakin aikaisemmin hyvin muodollisia. Muissakin Pohjois-Amerikan ammattilaisliigoissa dopingkärystä on ollut tapana selvitä melko lyhyillä kilpailukielloilla. Voimanostossa on eri liittoja, joista osassa dopingvalvonta on hyvin höveliä, jopa olematonta. Erityisen metkaa on se, että siinä missä Suomen antidopingtoimikunta pyrkii parhaansa mukaan käräyttämään suomalaisurheilijoita, vaikuttavat antidopingviranomaiset tekevän monissa maissa yhteistyötä urheilijoiden kanssa käryjen välttämiseksi. Se, että pitäisikö dopingin käyttö sallia urheilussa vai ei, on sen verran monimutkainen kysymys, etten pohdi sitä tässä yhteydessä.

Natu vai ei?

Kehonrakennus on syystäkin saanut hyvin vahvan dopingleiman. Ammattilaisbodareiden järjettömän lihasmassan kasvattaminen luonnollisin keinoin on yksinkertaisesti mahdotonta. Tämä tiedetään yleisesti, ja vaikka ammattilaisbodarit kiertelevät ja kaartelevat kysymyksiä dopingista parhaansa mukaan, he harvoin myöskään väittävät olevansa naturaaleja. Asia erikseen ovat todella lihaksikkaat, monien aloittelevien bodareiden ihailemat "naturaalikehonrakentajat", jotka mainostavat erityisesti esteettisyyttään (IG:ssä #aesthetics). Saatan joutua tästä vihan ja vainon kohteeksi, mutta mainitsen kuitenkin muutaman nimen: Ulisses Jr., Simeon Panda, Mike O'Hearn ja Kali Muscle. Kaikki ovat todella lihaksikkaita ja ennen kaikkea jatkuvasti todella kireässä kunnossa. Vaikka he eivät aivan ylläkkään ihan samoihin massoihin kuin Phil Heath tai muut Mr Olympia-tason bodarit, tuovat he mieleen  Arnoldin ja muut 70- ja 80-lukujen huiput, jotka ovat taatusti käyttäneet douppia. Minulle ei ole henkilökohtaisesti mitään väliä, vaikka kyseiset tyypit väittävät kivenkovaa olevansa naturaaleja. Ongelma on se, että moni nuori jannu uskoo heidän olevan todella naturaaleja ja uskovat kirkkain silmin pääsevän samaan kuntoon ilman aineita. YouTubesta löytyy paljon videoita aiheesta hakusanoilla "natty or not" tai "fake natty", joista osassa on täysin asiallisia perusteluja ilman kummempaa draamaa. Minua enemmän asioista tietävät perustelevat hyvin sen, miksi monet itseään naturaaleiksi väittävät eivät todellisuudessa voi olla natuja. Yleisin peruste on kohtuuttuman suuri lihasmassa omaan pituuteen suhteutettuna ja todella alhainen rasvaprosentti ympäri vuoden. Toki rasvaprosentti voi olla alhainen naturaalinakin, mutta kun tyypit kasvattavat lihasmassaansa samalla todella kireinä pysyen, pitäisi jokaisen fanin herätä päiväuniltaan. O'Hearn on iältään lähes viiskymppinen ukko, mutta silti erittäin lihaksikas ja jatkuvasti kireässä kunnossa. Mies myy lisäravinteita, joilla kenen tahansa pitäisi päästä samaan kuntoon. Ja jotkut ostavat niitä.

ik

Kuvassa Pianan Riku ja O'Hearnin Mike. Toinen kertonut avoimesti roinaamisestaan, toinen on elinikäinen naturaali. Tee itse omat johtopäätöksesi.

Kymmenisen vuotta sitten Suomeen rantautui Classic Bodybuilding (CBB), jossa kilpailijoille on asetettu pituus- ja painorajat ja kilpailijat kuuluvat ADT:n dopingvalvonnan piiriin. Tämän takia jotkut pitävät idealisesti CBB:a puhtaasti naturaalisarjana. En halua mustamaalata ketään, mutten myöskään usko asian olevan ihan näin. Suomalaiskilpailijoista enemmistö on varmasti naturaaleja, mutta joukossa on todennäköisesti muutama doupattukin. Kansainvälisissä CBB-kisoissa roinattuja pullistelijoita lienee enemmän, ainakin sen perusteella, mitä maallikko voi kuvien perusteella päätellä. Enkä voi millään uskoa, että kaikki shortsibodaritkaan olisivat käyttäneet vain sallittuja lisäravinteita. Kaikille fitnesskissoille haluan kertoa, myös naisten fitnesslajeissa doupataan. Ei tarvitse kuin kuunnella muutaman suomalaisen fitnesskilpailijan puhetta, voi huomata heidän äänessään ihanaa miehistä karheutta, joka ei taatusti johdu kurkkukivusta. Tiedän monien fitnessihailijoiden pitävän esikuvanaan Women's Physique -kilpailija Dana Lynn Baileya, ja jotkut tavoittelevat samanlaista kuntoa parsakaalin ja kuivan kanan voimin. Anteeksi negatiivisuuteni, mutta ette tule onnistumaan. Minäkään en pysty olemaan samanlaisessa kunnossa ympäri vuoden kuin DLB, vaikka noudatankin tieteellistä EatFatStayFit-dieettiä. Bikini Fitnessissä kilpailijoilta ei vaadita lihasmassaa, joka suorastaan huutaisin dopingin käyttyä, mutta uskoisin osan kilpailijoista käyttävän ainakin dieetillä kiellettyjä aineita. Ehkei Suomessa laajasti, mutta ammattilaistasolla sitäkin todennäköisemmin. Ja te rakkaat crossfittaajat! Oletteko täysin varmoja siitä, että idolinne tekevät kippileukojaan vain gojimarjojen vai muiden superfoodien voimalla?

Huippu-urheilijoiden ja ammattilaisbodareiden douppaamista enemmän olen huolissani niistä nuorista tai vähän vanhemmistakin jannuista, jotka päättävät ryhtyä roinaamaan vain siksi, etteivät halua olla kyniksiä. Heillä ei ole välttämättä edes tavoitteena kehonrakennuskilpailut, vaan he haluavat olla isompia ja vahvempia kuin muut. Jostain syystä he ovat päättäneet turvautua kiellettyihin aineisiin, vaikka ilmankin pärjäisi vallan hyvin. Nämä kaverit ovat usein isoja, mutta harvoin kovinkaan kireitä, sillä usein he ovat jatkuvassa nestepöhössä. Jokainen toki tekee keholleen mitä haluaa, mutta kehottaisin harkitsemaan, onko roinaaminen sen arvoista? Netistä löytyy ihan riittävästi tietoa haittavaikutuksista. Vaikka osa aineita käyttävävistä hanakasti kiistävät roinaamisen vaikutukset mielialoihin ja terveyteen yleensä, on minusta selvää, että roinaamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tietysti on niitäkin, jotka eivät edes tavoittele suurta lihasmassaa, vaan käyttävät aineita saavuttaakseen Calvin Klein -mallin kunnon. Sillä kun ilmeisesti heruu hyvin, mutta vähänpä ne pojat tietävätkään. Yhtä kaikki, kannattaa todella funtsia hetken jos toisenkin, mikäli mielessä on astua roinaamisen tielle. Se tie voi nimittäin kaduttaa myöhemmin pahemman kerran.